1.3.2023 | Henkilö

Virolainen sankarikuvaaja

Ivar Heinmaalle maailman katastrofit ovat arkipäivää.

Teksti Petri Saraste
Kuvat Timo Huttunen ja Ivar Heinmaan arkisto

Ivar on käynyt Ukrainassa koko sodan ajan ja kollegat tuntevat hänet siellä hyvin. ”Ivar säilyttää pahoissakin tilanteessa rauhallisuutensa”, he sanovat. Kuva on Kiovasta syksyllä 2022.

Kun suomalainen katsoo televisiosta dramaattisia kuvia Ukrainasta, Syyriasta, Afganistanista, Meksikosta ja Afrikasta tai seuraa ihmissalakuljettajien vaiheita Välimerellä, ovat otokset hyvin todennäköisesti virolaisen Ivar Heinmaan kuvaamia.

Kollegat ympäri maailmaa tuntevat Ivarin hyvin, mutta koska hän viihtyy itse enemmän kameran takana kuin edessä, on hän suomalaisille ja monille virolaisillekin tuntematon.

57-vuotiaasta Ivar Heinmaasta on tullut kolmessa vuosikymmenessä elävä legenda. Mies, joka on kiertänyt kriisikohteita noin sadassa eri paikassa ja käynyt jo 139 maassa.

Viron televisiossa hän aloitti isänsä jalanjäljissä vuonna 1987 ja Suomen Ylelle hän on tehnyt töitä vuodesta 1989.

Rambo-nimen hän sai Keniassa, kun oli kuvaamassa dokumenttia Ylen toimittaja Kati Juuruksen kanssa. Vaalea Kati ja huivipäinen Ivar herättivät ihmetystä pienessä kylässä ja monet olivat aivan varmoja, että Rambo ja Meg Ryan olivat saapuneet vierailulle heidän kyläänsä.

Kuvaajan uraan mahtuvat sodat hajonneessa Jugoslaviassa, Tšetšeniassa, Ruandassa, Syyriassa, Aasian tsunami, Israelin ja palestiinalaisten vihanpito ja paljon muuta. Viime vuonna hän vietti yhteensä 55 päivää Ukrainassa.

Ivarista on tehty kirjakin ”Rindeoperaator Ivar Heinmaa. Kus pörgus sa jälle käisid?” Eli ”Sotakuvaaja Ivar Heinmaa. Missä helvetissä sinä taas kävit?”

Ivar on vaatimaton mies. Hän myöntää olleensa nuorena poikana jopa ujo. Sodat ja katastrofit ovat opettaneet hänet myös olemaan valittamatta pikkuasioista.

”Kriisialueilla ihmisillä on pulaa kaikista perusasioista ja täällä valitetaan, jos kaupasta ei löydy juuri tietynlaisia kenkiä”, hän tuhahtaa.

Ivar Heinmaalle on ollut paljon hyötyä hyvästä fyysisestä kunnosta, jota hän pitää yllä jopa sodan keskellä. Kuva on Ukrainan Mykolajevista vuoden 2022 keväällä.

Milloin vain ja minne vain

Kun puhelin soi, on Ivar heti valmis lähtemään. Yleensä laukut ovat jo valmiiksi pakattuina. Niitä on neljä. Yksi on vaatteille ja muille tarpeellisille tavaroille (22 kg), sen lisäksi on jalustalaukku (15 kg), videokamera laukkuineen (18 kg) ja suuri selkäreppu, johon mahtuu kaksi kannettavaa tietokonetta, laturit ja mikrofonit (18 kg).

Yhteensä tämä lasti painaa 75 kiloa, eikä ole väliä lähteekö reissuun kahdeksi päiväksi vai kuukaudeksi. Nämä tavarat on pakattava aina mukaan ja kannettava itse.

Ivar urheilee säännöllisesti ja hänellä on myös hyvä pohja sitä varten. Nuorempana hän kilpaili yhdistetyssä ja kuului Viron maajoukkueeseenkin. Myös pari vuotta neuvostoarmeijassa koulutti häntä tuleviin koitoksiin.

Aika neuvostoarmeijassa opetti myös suhtautumaan venäläisiin. ”Pronssipatsas-mellakat eivät olleet niin vakavia, mutta kyllä ne minua silloin ärsyttivät. Nyt uskallan sanoa, että jos emme olisi vuonna 2014 Ukrainan sodan alettua olleet Naton jäseniä, niin tilanne täällä Virossa voisi olla hyvin toisenlainen. Nato-jäsenyys oli Virolle paljon suurempi asia kuin Euroopan Unionin jäsenyys tai siirtyminen euroon”, Ivar pohtii.

Ivarilla on 14- ja 19-vuotiaat pojat pari vuotta sitten päättyneestä avioliitosta. Pojat eivät suunnittele kuvaajan uraa isänsä tai isoisänsä tapaani. He ovat nähneet, miten isä on jatkuvasti menossa ja kokeneet myös sen, miten yhteyttä ei voida pitää joskus moneen päivään.

Kotona ollessaan Ivar viettää mielellään aikaa kotonaan poikiensa ja tuoreen kihlattunsa kanssa. Välillä monen läheisen on vaikea ymmärtää, miksi Ivar on aina menossa ja vieläpä erittäin vaikeisiin olosuhteisiin.

Ex-vaimon mukaan vaikeinta elämässä oli se, ettei pystynyt suunnittelemaan omaa ajan käyttöään koskaan varmasti. Koko ajan piti olla valmiina siihen, että Ivar ilmoittaa, että nyt tuli lähtö. Hän kuitenkin tiesi jo naimisiin mennessään, mitä oli tulossa.

Venäjän kielen taidosta on Ivarille ollut paljon hyötyä Ukrainassa.

Pahimmat paikat

Ivar kertoo kirjassaan nähneensä unta sodasta vain noin kymmenen kertaa, mutta ne eivät ole olleet pahimpia painajaisia.

Kauheimmassa unessa Ivar istuu mäkihyppytornin huipulla ja katsoo alas. Valmentaja heiluttaa lippua merkiksi, mutta Ivar ei uskalla hypätä. Oksettaa ja jalat tärisevät. Ivar on korjaavinaan monojensa kiinnitystä, mutta oikeasti hän murtaa siteet rikki. Sitten hän nostaa kätensä teknisen vien merkiksi ja lampsii suksineen portaita alas.

Pahimpia sotakokemuksia ovat tuoreimpien Ukrainan kokemusten lisäksi Tšetšenia. Häntä hämmästytti se, miten alle miljoonainen kansa taisteli niin urheasti venäläisiä vastaan.

”En ole nähnyt missään niin paljon mutaa. Groznyi oli aivan raunioina. Siellä menehtyi 35 000 siviiliä, joista 5 000 oli lapsia. Tien varressa oli suuri kyltti, jossa luki: Tervetuloa helvettiin!”

Venäläiset äidit haukkuivat Jeltsiniä ja pitelivät sotaväessä olevien poikiensa kuvia. Äidit eivätkä pojat ymmärtäneet mitä tekemistä heillä oli Tšetšeniassa.

Muutaman kerran Ivar on itsekin käynyt hyvin lähellä kuolemaa. Toinen kerta tapahtui Georgiassa hänen kuvatessaan parvekkeella, kun tarkka-ampujan luoti osui seinään vain noin 20 sentin päähän. Toisen kerran hän oli astua miina-ansaan Bosniassa, mutta huomasi metallilangan viime hetkellä, kun auringon säde osui siihen.

Ivar suoritti asepalveluksensa Neuvostoliiton armeijassa georgialaisessa Batumin kaupungissa ilmatorjuntayksikössä. Kuva vuodelta 1986.

Kotimaa on kallis, mutta joskus myös vieras

Matkapäiviä Ivarille kertyy keskimäärin 200 vuodessa. ”Olen miettinyt, mitä teen Virossa sitten, kun en enää matkusta? Oikeastaan en tiedä sitä”, hän sanoo. ”Se ei ole sitä, että minusta tuntuisi pahalta olla Virossa.” Ivar ei tunne kuuluvansa siihen joukkoon, joka menee kuvaamaan Tallinnan Toompealla parlamentin lehdistötilaisuutta. ”Minulla on sellainen tunne kuin olisin tullut olympialaisista piiritason kisoihin”, hän kuvailee.

Monelle sota- ja katastrofialueilla työskenteleville kirjeenvaihtajille on vaikea sopeutua normaaliin elämään. Veri vetää ja adrenaliinin himo pakottaa lähtemään aina vain uudelleen. Tämän tunteen Ivar tietää.

Rakkaimmat paikat Virossa

Unissa Ivar palaa usein lapsuutensa maisemiin. Hän syntyi 8. helmikuuta Nõmmella, josta hän muistaa yhä hyvin lapsuudenkotinsa pihamännyt. Hyppyrimäki oli myös lähellä. Perhe kävi myös uimassa Pühajärvellä, jossa oli kahdeksanmetrinen hyppytorni.
Maardun louhos on hänelle tuttu paikka. Kehätien laidassa hän laittaa kesällä usein rullasukset jalkaansa ja hiihtää pyörätietä aina Lagediin ja takaisin. Maardu-järvellä hän käy myös yhä uimassa.
Myös Otepään hiihtokeskus tuli vuosien aikana Ivarille tutuksi. Yhdistetyn harrastus alkoi noin kymmenvuotiaana ja loppui armeijan jälkeen parikymppisenä. ”Otepäässä oli hyvät harjoittelumahdollisuudet ja leirit. Lisäksi varusteet olivat tuohon aikaan ilmaisia”, Ivar muistelee.

Palkittu ohjaaja ja kuvaaja

Ivar Heinmaa vastaanotti marraskuun lopulla Viro-säätiön Aino Kallas -palkinnon ansioistaan sota- ja kriisialueiden kuvaajana ja dokumenttiohjaajana. Palkinto jaettiin 15. kerran.

Kiitospuheessaan Heinmaa sanoi, että ihmisten ahdinkoa ja vaikeita oloja pitää edelleen tuoda esiin. ”Jos meitä ei olisi, kukaan ei tietäisi, mistä oikeasti on kyse”, hän muistutti.

Viro-säätiön mukaan Heinmaan työ on erittäin tärkeätä nykyisessä turvallisuustilanteessa. Parhaan dokumenttielokuvan Prix Europa -palkinnon Heinmaa sai vuonna 2014 elokuvastaan ”Syyrian sodan kasvot”. Palkintoja on tullut myös muun muassa Berliinin elokuvafestivaaleilta ja Moskovan kansainvälisiltä elokuvajuhlilta.