7.1.2026 | Henkilö

Kirjailijan matkassa Instanbulista Itämerelle

Teksti Susanna Poikela
Kuvat Tom Röllich

Kirjailija Ville Hytönen on Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Viron kirjailijaliiton jäsen.

Työntäyteisen vuoden päätteeksi kirjailija Ville Hytönen ei istahda majakkakylän kodissaan nojatuoliin lukemaan kirjoja kynttilänvalossa. Sen sijaan hän suuntaa 10-vuotiaan poikansa Wernerin kanssa Istanbuliin. Kirjailija jättää hetkeksi työt, kirjat ja kirjallisuuslehdet taakseen ja uppoutuu lapsensa kanssa suuren Konstantinopolin historiaan. Sieltä juna vie isän

ja pojan kohti Bulgarian Sofiaa, josta matkaseikkailu jatkuu Romanian rajalle Rusen kaupunkiin, Bukarestiin ja Moldovaan. Määränpää Lontoo saavutetaan uudenvuoden tienoilla.

Wernerille matka on ensimmäinen laatuaan tämän kokoluokan suurkaupunkeihin. Ville Hytönen ja hänen poikansa jakavat samoja kiinnostuksen kohteita, kuten maantieto ja historia, joten tällaiset yhteiset reissut ovat hienoja elämyksiä molemmille.

”Piirtelin ekalta luokalta lähtien karttoja koko ajan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kartan jäljensin yksityiskohtaisesti vihkooni ja osasin sen ulkoa. Sitten luennoin niistä sukulaisilleni piirtäen osavaltioita ulkomuistista paperille”, Ville Hytönen kertoo.

Karttojen tutkijasta kohti kirjailijuutta

Miten Ville Hytösestä, tuosta pienestä karttojen ja historian tutkijasta, kasvoi sitten kirjailija? Hänen lempiaineensa oli kouluaikoina ainekirjoitus, kuten niin monen kirjailijan. Karttojen piirtely jäi lapsuuteen, ja sanoista alkoi muodostua kaunokirjallisia lauseita ja niistä tarinoita.

”Ensimmäinen sana, jonka luin, oli vakuutusyhtiö Kansan kyltti, josta ymmärsin sanan ”kansa”. Olin silloin viisivuotias. Siitä sitten pikkuhiljaa opin kirjoittamaan ja aloin kirjoittaa pieniä tarinoita. Koulussa kiinnostuin runoudesta. Kirjoitin myös paljon historiallisia tarinoita.”

Ville kävi yläasteen Raumalla, josta muutti jo 16-vuotiaana omilleen Turkuun, jossa hän aloitti taideviestintälukion. Tuolloin kirjailijan ammatti ei ollut suunnitelmissa. Hän oli kiinnostunut enemmän toimittajan ammatista. Lukion ensimmäisenä vuonna Ville alkoi kuitenkin kirjoittaa modernia runoutta ja tehdä sanoituksia bändeille.

”Tuohon aikaan Turussa oli niin paljon kaikenlaisia taidehäröilijöitä, että innostuin enemmän siitä meiningistä.”

Villellä oli vuokrakämppä Turussa kaverinsa kanssa. Tulot olivat pienet, mutta kaverukset olivat yritteliäitä.

”Me kerättiin pulloja ja tehtiin kotikaljaa, jota myytiin kavereille. Lisäksi kirjoitin juttuja Uusi Raumaan ja Länsisuomalaiseen. Lukioaikoina perustin myös Savukeidas-kustantamon Erno Selänteen kanssa, jota pyöritettiin yhtäjaksoisesti lähes 20 vuotta.”

Ville Hytönen teki lehtiin myös musiikkikritiikkejä ja bändihaastatteluja sekä jonkin verran kirja-arvosteluja. Ensimmäisen kritiikin hän kirjoitti 15-vuotiaana, mikä tekee kohta 30 vuotta kirjakriitikkona. Lukion ja sivarin jälkeen Ville Hytönen aloitti opinnot Taideakatemiassa. Ensimmäinen kirja, Kuolema Euroopassa, julkaistiin vuonna 2006.

Ville Hytöselle on tullut tutuksi myös kirjakaupan pitäminen. Tässä hän on Tallinnan antikvariaatissa Raamatukoi.

Kirjakauppias Hytönen avaa Tulenkantajat-kirjakaupan

Ville Hytönen toimi myös kirjakauppiaana Tampereella. Hän tapasi kirjakaupan pitäjän Erkki Kiviniemen, joka oli kiinnostunut laajentamaan. Niin Ville astui remmiin ja yhdessä Kiviniemen kanssa he perustivat isomman kirjakaupan, Tulenkantajat. Elettiin vuotta 2012.

”Mä yleensä lähden mukaan, jos tarpeeksi kauan yllytetään”, naurahtaa Hytönen.

Samoihin aikoihin Villen elämässä tapahtui vähän suurempi elämänmuutos. Hän tapasi Virossa asuvan suomentajan Anniina Ljokkoin. Vuoden 2013 loppupuolella Ville muutti Viroon.

Paluu Viroon ja elämä majakkakylässä

Virossa Ville Hytönen kävi jo lapsena äitinsä kanssa, joka sisusti Viron hotelleja. Ville kuvailee, miten tuohon aikaan 90-luvun alun Viro oli välillä hurja paikka: ”Asiakkaita saattoi vain hävitä jossain hotellihisseissä. Muistan myös, miten kaduilta saattoi puuttua sadevesiviemärien kansia. Niillä tehtiin rautakauppaa. Sitten piti olla varovainen kävellessä, ettei putoa johonkin sadevesiviemäriin.”

Sen hetkinen ankeus värittyi Ville Hytösen muistoihin. 10-vuotiaan pojan silmin Viro tuntui harmaalta ja pimeältä. Mutta hänellä on myös muistoja legendaarisista Tallinnan paikoista, kuten Mustamäen tori, jonka paikalla on nykyään Prisma. Parikymppisenä Ville alkoi matkustaa omatoimisesti Virossa.

”Tartto oli lempikaupunkini koko Euroopassa. Kaupunki oli juuri sopivan kokoinen ja intellektuelli. Vuosituhannen vaihteessa kaikki oli kuitenkin vielä vähän kesken, joten matkoista muodostui myös hitusen jännittäviäkin. Muistan miten Tartossa lähellä rantaa oli kämäinen kasino, josta sai ilmaista kaljaa ja jonka ovella oli isot körmyt”, kuvailee Hytönen.

Vironsuomalaisen perheensä kanssa Ville Hytönen asui Tallinnan Koplissa seitsemän vuotta. Kaupungin vilskeestä Ville, Anniina ja Werner muuttivat merenrantakylään Suurupiin, jota Ville kutsuu kotoisasti majakkakyläkseen. Upeiden hiekkarantojen reunustama kylä oli alunperin ”datsoista” koostuva lomakylä, mutta nykyään kaikki talot on remontoitu talviasuttaviksi. Ville Hytönen remontoi omaansa neljän vuoden ajan. Hän asensi katolle myös aurinkopaneelit, jotka tuottavat sähköä taloon ympäri vuoden.

”Nettosähkönkulutus talossani on noin 2 megawattia, kun sähkölämmitteisessä talossa se on keskimäärin 20 megawattia. Ollaan siis jo lähellä nollaenergiataloutta”, Ville toteaa.

Yksi majakkakylän rannoista on salainen ranta, joka on vain kyläläisten tiedossa ja sinne täytyy kävellä metsän läpi. Tämä länteen päin avautuva ranta on levätön, koska virtaukset vievät levät mukanaan. Siellä käyvät joutsenet nukkumassa.

”Kerran joku oli merkannut salaisen rannan Google Mapsiin. Se korjattiin heti osoittamaan toista rantaa, etteivät kaupunkilaiset löytäisi sitä”, Ville naurahtaa.

Virossa merenrannat ovat rakentamattomia ja niillä voivat kaikki vapaasti viettää aikaa. Tämä on jotain erityistä, mitä Suomesta on vaikea löytää.

Ville vinkkaa menemään hänen kotinsa lähettyvillä sijaitsevaan Vääna-Jõesuun rantaan, joka on pitkä hienohiekkainen ranta Viron pohjoisrannikolla Tallinnasta noin 25 kilometriä länteen. Pienessä kyläkeskustassa on ravintola ja kaksi kauppaa sekä kesäisin useita kotiravintoloita. Nykyään rannalta saa myös vuokrattua huoneita vanhasta neuvostoajan tähystystornista.

Puheejohtajuus on rankka laji

Ville Hytönen on toiminut nyt kolme vuotta Kirjailijaliiton puheenjohtajana. Vielä olisi vuosi jäljellä, eikä Ville ole ajatellut enää asettua tulevan kauden ehdokkaaksi.

”Työtehtävä on aika laaja, koska puheenjohtaja on mukana kaikissa liiton toimielimissä. Puheenjohtajana täytyy olla perillä kaikesta mitä liitossa ja kulttuuripolitiikassa tapahtuu. Ja samaan aikaan pitäisi myös olla perillä kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu. Käytännössä minulle ei ole vapaa-aikaa. Tässä roolissa on haasteellista tehdä sitä varsinaista ammattia eli kirjoittamista”, Hytönen kuvailee.

Vaikka Villellä ei oikein tahdo löytyä aikaa kirjoittamiseen, sen verran on kuitenkin löytynyt, että alkuvuodesta ilmestyy kirja Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa) ja kaksi runokokoelmaa Asun pojan kanssa merenrannalla ja Palavan kiven öljy.

Onko Suomen valtiovalta kääntänyt selkänsä kulttuurille ja taiteelle?

Suomessa kirjallisuuden ja kirjailijoiden arvostus on todella huonolla tolalla. Esimerkiksi valtio poisti Taiteen valtionpalkinnon, jota on jaettu viimeiset 160 vuotta aina tsaarin ajoista alkaen, ja jonka ensimmäinen saaja oli Aleksis Kivi.

”Nyt ei tähän sitten enää ole rahaa koko Suomen historiassa, mihin oli varaa sekä Suomen itsenäisessä että Suomen keisarillisessa ruhtinaskunnassa. Se on arvovalinta mihin resursseja kohdistetaan. Ymmärrän hyvin, että puolustukseen tarvitaan rahaa, mutta mitä me puolustamme, jos omaa kulttuuria ei ole?” Hytönen toteaa.

Virossa on toinen tilanne. ”Virossa on esimerkiksi aivan oma ohjelma, jossa Viron presidentti Alar Karis käy läpi Viron nykykirjallisuutta. Voidaanko tätä kuvitella tapahtuvaksi Suomessa?” Hytönen heittää ilmaan avoimen kysymyksen. Ohjelman nimi on Presidendi raamatuklubi eli suomeksi Presidentin kirjaklubi.

Juuret syvällä itämerensuomalaisuudessa

Ville Hytönen viettää puolet ajastaan Suomessa ja puolet Virossa. Entisessä kotimaassaan ollessaan kirjailija on paljon tekemisissä kollegoidensa ja ystäviensä kanssa, mutta palatessaan pieneen majakkakylään Ville vetäytyy mielellään omiin oloihinsa.

”Minusta on tullut introvertimpi. En kaipaa niin paljon ihmisseuraa kuin aiemmin. Viihdyn kaikista parhaiten omassa kylässä lapseni kanssa. Arki on erilaista nykyään. Kun nyt täytyy olla koko ajan ihmisten parissa, on mukava vetäytyä välillä myös omaan rauhaan. Koen yhteyttä itämerensuomalaisuuteen, näihin pikkukansoihin, jotka ovat vuosisatoja asuttaneet itämeren rantoja.”

Ville Hytönen kuvailee myös, miten hänen viron kielen taitonsa on näinä kolmena viimeisenä vuonna heikentynyt Suomen kirjailijaliiton toimesta johtuen. ”Siinäkin mielessä odotan vuoden kuluttua aikaa, jolloin pääsee taas integroitumaan virolaiseen yhteiskuntaan ja kieleen.”

Ville Hytösen kirjasuositukset:

Karl Ristikivi: Sielujen yö (1953)
Urmas Vadi: Kuun toisella puolella (Enostone, 2025)

Villen Hytösen tuotantoa:

Runokokoelma Bilbao (Aviador, 2025)
Satukirja Maa nimeltä Hampampam (Tammi, 2023)
Esseekokoelma Grand Prix. Talouden, työn ja vallan anarkismia. (Tuuma, 2024)
Romaani Luumun polte (Gummerus, 2019)
Romaani Johannes Andreas (Like, 2022)