Hetki rauhassa kaupungin melskeeltä – Tallinnan kahvilakulttuurilla on vuosisataiset juuret

Kahvila Palacen seinällä muistutettiin vuonna 1968 antamaan kunnia Neuvostoliiton armeijalle.

Vapaudenaukion ympärillä oli 1930-luvulla Tallinnan kolme hienointa kahvilaa. Siellä oli kahvilakulttuuria, jota kelpasi tulla ihastelemaan kauempaakin.

 

Tallinnan hienoin kahvila oli Kultas, joka oli kahdessa kerroksessa Tilanomistajien pankin talossa Harjukadun ja torin kulmassa. Harjukadun toisella puolella Feischnerin kahvila täytti talonsa toisen kerroksen ja torin toisella puolella, vakuutusyhtiön koristeellisen tiilitalon alakerrassa oli Corso. Nämä kolme olivat ensimmäisen luokan kahviloita ja aika suuria: asiakaspaikkoja oli kaikissa 200–300. Kaikilla oli myös oma asiakasprofiilinsa.

Feischner oli kulttuuriväen kahvila. Sen pöydissä kiivailtiin taiteesta ja keskusteltiin taidenäyttelyistä, teatteriesityksistä tai uusista kirjoista. Corsossa puhuttiin politiikkaa. Vaikka Pätsin poikkeuslakien aikana (1934–38) puoluepolitiikka ja puolueet olivat kiellettyjä, niin tarve puhua politiikasta ei kadonnut minnekään. Corson pöydissä väiteltiin maailman menosta. Kultas oli taas talouselämän ja päättävässä asemassa olevien virkamiesten paikka. Siellä hoidettiin maan asioita.

Kaikissa näissä kahviloissa suurin osa asiakkaista oli ihan tavallisia tallinnalaisia ja he kävivät kaikissa kolmessa suurkahvilassa sen mukaan, miten sattui huvittamaan. Asiakasprofiileissa oli sen verran totta mukana, että jos haki esimerkiksi jotain tiettyä taiteilijatuttavaansa, niin kaikkein todennäköisimmin hänet löysi Feischneriltä.

 

Kahvila oli tarpeellinen

Vanhoissa suomalaisissa elokuvissa istutaan usein Fazerilla tai jossain toisessa helsinkiläiskahvilassa. Kyse ei ole vain helposta tavasta valita kuvauspaikka ja viedä käsikirjoituksen tarinaa eteenpäin. Kahviloissa todella tavattiin toisia ihmisiä.

Puhelin oli kallis eikä sellaista tavallisella ihmisellä ollut. Asunnot olivat pieniä. Usein asuttiin esikaupungeissa, jonne matka keskustasta kesti pitkään, eli ei ollut helppoa vain poiketa jotain kysymään tai jostain sopimaan. Käytännöllistä oli työpäivän jälkeen poiketa kantakahvilassa. Siellä tapasi tutut ja siellä vaihdettiin kuulumisia. Työpäivän jälkeen virkamiehet istuivat usein kupposen ajan Kuldtassissa, uutisia ja kuulumisia eri ministeriöistä vaihdeltiin ja tarvittaessa sovittiin palaveri tai kokous.

Kulttuuriväellä oli enemmän aikaa Feischnerissä ja tietysti enemmän puhuttavaa. Sanottiin, että tuttavat alkoivat olla huolissaan, jos meni useampi päivä, kun joku ei käynyt Feischnerissä näyttäytymässä. Silloin oli tuttavien parempi lähteä katsomaan, onko kaikki hyvin.

Kahvilat olivat suosittuja tapaamispaikkoja, koska ne olivat edullisempia kuin ravintolat ja niissä pääosassa eivät olleet ruoka ja juoma, vaan toisten ihmisten tapaaminen. Tallinnan kahviloiden kultakaudella niihin ei tultu juomaan alkoholia, vaan istumaan hetki kahvin ja kakunpalan ääressä.

Kahvilakulttuurin vahva ajanjakso jatkui koko Neuvosto-Eestin ajan. Puhelinta ei edelleenkään ollut joka toverin kotona, liittymää joutui jonottamaan vuosia. Asunnot olivat edelleenkin ahtaat ja ihmiset halusivat tavata toisiaan. Ravintoloita oli Tallinnassa vähän ja niihin piti jonottaa. Kahviloita sentään oli ja niissä sitten istuttiin ja juteltiin.

Kahvin kanssa oli huonommin, sillä se oli suosikkijuoma vain muutamassa neuvostotasavallassa ja kaiken lisäksi tuontitavaraa. Neuvostokahvilassa kahvi keitettiin tavallisesti espressolaitetta muistuttavalla vehkeellä kuppi kerrallaan. Halvemmalla sai, jos otti ”puolikkaan” eli vain puolet sihdin kahvista vaihdettiin uuteen.

Neuvostoaikana kahviloissakin tietenkin tarjoiltiin alkoholia, mutta kyllä sitä kahviakin juotiin. Vasta 1980-luvulla alkoi kahviloiden vetovoima hiipua ja niitä alettiin pitää epäviihtyisinä ja vanhanaikaisina paikkoina. Perestroikan ajan lupa perustaa pieniä palveluyrityksiä 1980-luvun lopulla muutti tilanteen. Tallinnalaiset löysivät uudelleen kahvilakulttuurin ja kahviloissa puhuttiin taas kulttuurista ja politiikasta sekä tavattiin tuttavia.

 

Kahvilat tulivat Viroon varhain

Ensimmäinen merkintä kahvilasta on vuodelta 1697, jolloin Kehrwieder-nimisen narvalaisen kahvilassa italialainen Du Thillier pisti miekalla englantilaista Hoylea.

Todistettavasti kahvia on juotu Etiopiassa jo ennen vuotta 1000. Arabian niemimaalla, etenkin Jemenissä sitä on kasvatettu jo 1200-luvulla ja kahvikaupan keskukseksi muodostui Punaisen meren kauppakaupunki Mocca. Kahvi oli arabialaisessa maailmassa suosittu juoma.

Yhden version mukaan kahvi tuli Eurooppaan 1683, kun Puolan kuninkaan johtamat joukot löivät Wieniä piirittäneet turkkilaiset kaupungin edustalla ja turkkilaisarmeijan kuormasto saatiin sotasaaliiksi. Sotasaaliissa oli kuormakaupalla kahvipapuja ja niiden avulla aloitettiin Wienin kaupungissa kahvilatoiminta.

Kahvi ei kuitenkaan ollut Euroopassa tuntematonta. Venetsian ensimmäinen kahvila avattiin 1645 ja Lontoon 1652, Wieniin tosin vasta piirityksen jälkeen 1683, Berliiniin 1721, Tukholmaan 1728 ja Pariisiin 1724 (kuuluisa Cafe Procope). Narvassa oli varmasti toimiva kahvila 1697, koska siellä tapeltiin. Näin ollen kahvila oli perustettu aikaisemmin.

Kahvipapuja saatiin Eurooppaan arabialaisilta ja hollantilaisilta. Hollantilaiset olivat vuonna 1616 saaneet käsiinsä kahvipensaan taimia. Ne oli viety uuteen siirtomaahan Jaavalle, jossa viljely pääsi kunnolla alkuun 1650-luvulla. Varsinainen kahvin massavienti Euroopan markkinoille alkoi Jaavalta 1719. Kahvin hinta alkoi voimakkaasti laskea ja laski vielä kun tuonti Brasiliasta alkoi 1808. Kahvista alkoi tulla juoma, johon oli tavallisilla ihmisillä varaa.

Vuonna 1748 Porvoon kaupungissa kahvia joi piispan lisäksi neljä henkeä. Porvoo oli sentään vankka kauppakaupunki eikä mikään syrjäkylä. Samaan aikaan Tallinnassa oli useampi konditoria-kahvila, sillä kahvia tarjosivat asiakkailleen perinteisesti sokerileipurit. Kuinka monta kahvilaa oikeasti oli, sitä ei tiedetä, mutta niitä oli, sillä muuten tulliselvityksissä ei olisi ollut kahvisäkkejä.

Tallinnan ensimmäinen kahvila, josta tiedetään, avattiin 1702. Suuri Pohjan sota tuhosi bisneksen ja seuraavan kerran on tietoja uudesta kahvilasta on vuodelta 1774.

Tallinnan vanhin edelleen toimiva kahvila on Suurkillan taloa vinosti vastapäätä oleva Stude. Moneen kertaan modernisoidussa talossa toimi jo 1600-luvun lopulla sokerileipuri ja vuonna 1783 vuorossa ollut sokerileipuri ilmoitti myös tarjoavansa kuumia juomia eli paikalla oli kahvila. Sokerileipomo-kahvila tuli Georg Studen omistukseen 1864 ja hän modernisoi rakennuksen 1876.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Georg Studen poika Georg F. Stude luopui kahvilaoikeuksista ja tiloissa toimi pelkkä konditoria. Vuonna 1940 Studen konditoria sosialisoitiin ja tiloihin perustettiin kahvila Maiasmokk. Samoissa tiloissa toimii sokerileipomo ja kahvila edelleenkin, kuten on toiminut jo yli 250 vuotta.

Uudelleen itsenäistymisen jälkeen Tallinnaan on tullut paljon uusia kahviloita. Pitkä kahvilaperinne näkyy ehkä parhaiten kahviloiden kiireettömyydessä. Nopeaa kahvin hörppääjää kohtaa Tallinnassa harvoin. Kahviloissa istutaan, eikä kenelläkään näytä olevan kiire eivätkä tarjoilijat ole hätistämässä ketään pois. Tämä kiireettömyys on jotain, mitä tallinnalaisessa kahvilassa on aina ollut: aikaa olla hetki rauhassa keskellä kaupunkia. 

 

Teksti Antti Sarasmo, kuvat Viron kansallisarkisto

Lue lisää samasta aiheesta
kahvi historia kahvila corso kahvilat historia tallinnan ensimmäinen kahvila tallinnan kahvilakulttuurin historia tallinnan vanhin kahvila viron historia viron kahviloiden historia