Muistot, omat ja vieraat

Kaksoismaa kuvaa tunnetta.

Imbi kutsuu meidät Tarttoon. Se sopii, meillä on jo varattu auto, koska olemme menossa Võrumaalle. Paluumatka kulkee joka tapauksessa Tarton kautta. Ja vierailut Tartossa ovat jääneet aivan liian lyhyiksi, verrattuna aikaan parikymmentä vuotta sitten, jolloin veljeni asui siellä. Olen utelias näkemään, tunnistanko paikat, millaisia muistoja ne palauttavat mieleen.

Tartossa on Must Kast -teatterin Kaksismaa/Kaksoismaa, suomalaisen Anni Mikkelssonin ohjaus, jossa nuoret virolaiset ja suomalaiset valottavat sukujensa muistoja ankeammilta ajoilta, sen mukaan kuin Imbi Pajun kirjoitusharjoituksilla ovat itsestään löytäneet. Ohjelman jälkeen pitäisi keskusteluttaa yleisöä.

Helppo homma, paitsi että ei ole. Muistot ovat väkeviä ja saavat palan kurkkuun. Huomaan, etten erota, mikä muisto on suomalaisten ja mikä virolaisten. En ainakaan 1980-luvusta taaksepäin. Kodin jättäminen ja kotiinpaluu, äiti joka kanavoi perusturvallisuutensa hillonkeittoon, setä, josta ei uskalleta sanoa, mikä häntä vaivaa.

Meillä kotona ei puhuttu sodasta: ajateltiin, että on parempi, jos ei tiedä. Jos lapsena vänkäsin sotajuttuja, minulle valotettiin kuvaa niin pelottavasta maailmasta, että kysely loppui äkkiä: “Et uskalla työntää sormeasi näihin luodinreikiini, uskallatkos?” nauraa ukkini, tai: “Ruumismadot tulevat esiin jo puolessa tunnissa”, paljastaa ruumiinpesijälottana palvellut mummuni.

Esityksen jälkeen lähden katsomaan löytäisinkö sen brezhnevkan, jossa veljeni asui. Löydän, sen pihalla on kaksi miestä, jotka ihmettelevät, mitä muistoja minulla täältä voi olla.

Naapurusto on siistiytynyt. Kioski, josta myytiin leveäharteisia olutpulloja kuin halkoja sylyksittäin on muuttunut matkatoimistoksi. Lähistöllä asuvan keskiaasialaisen pienyrittäjän lautasantenneistaan lähitaloihin vetämät tv-johdot, joiden ansiosta täällä näkyi hetken aikaa enemmän kanavia kuin kenelläkään Suomessa, ovat kadonneet.

Mutta ihmiset kokoontuvat edelleen kesäiltaisin keskustelemaan suuria asioita, kuten yliopistokaupungissa pitää. Löysin muistoni, olen tyytyväinen tähän hetkeen.

Teksti Kivi Larmola, kuva Sanna Larmola

Kivi Larmola on helsinkiläissyntyinen kirjailija, soittaja ja sarjakuvantekijä,
joka päätyi Tallinnaan vuonna 2014 asuttuaan ensin useita vuosia eri Euroopan maissa.

Lue lisää samasta aiheesta