8.1.2025 | Kolumnit

Kuinka näin pulun teatterissa ja mitä siitä ajattelin

Kuva Pate Pesonius

Anna Jaanisoonin näytelmä Tuvi toas eli Pulu huoneessa on yhdistelmä sekä virolaisia koskevia maahanmuuttajakliseitä että tarkkapiirteisiä huomioita.

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva 
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Satuin eräänä tihkuisena marraskuun päivänä helsinkiläisen Q-teatterin ovista sisään. Lämpiön jälkeen samanlainen harmaa tihkuisuus jatkui näyttämöllä.

Kyse oli mainiosta Tuvi toas eli pulu huoneessa -näytelmästä. Anna Jaanisoon teos on yhdistelmä sekä virolaisia koskevia maahanmuuttajakliseitä että tarkkapiirteisiä huomioita. Siinä on kaikkea sitkeistä virolaismummoista laivamatkan ryypiskelyyn, rakennusmiehiin ja suomalaiseen virastobyrokratiaan. Kuvamaailma on kolkko, ja se lienee suurimmalle osalle maahanmuuttajista tuttu omasta sisäisestä kokemuksestaan.

Jaanisoo on maininnut, että: ”Yksi näytelmän peruskysymys on kuinka paljon virolaiset eroavat suomalaisista. Toisaalta eivät paljoakaan ja toisaalta aika paljon.”

Ulos kävellessäni ajattelin, ettei tunne välttämättä ole kovinkaan toisenlainen, kun suomalainen muuttaa Viroon. Tietysti uusi maa innostaa ja on hienoa oppia tuoreita asioita: Täällä syödäänkin mulgikapsasta eli haudutettua hapankaalia ohran ja sianlihan kanssa. Virolaisille on synttäreillä äärettömän tärkeää olla yhdessä kakun leikkaamisen hetkellä. Autot antavat jalankulkijoille tilaa.

Uudesta kulttuurista on hienoa oppia uutta, mutta eräänlainen sisäinen tyhjyys vaivaa vielä pitkään. Olla irrallaan jostain jota ei oikein tiedosta. Tuntea ikään kuin kaipuuta, mutta ei halua hyväksyä sitä.

Ylirajaisuus ja maahanmuuttaminen merkitsevät monenlaista, joskus vastakohtaistakin asiaa. Ulkopuolisuutta ja toisaalta uusia tuttavuuksia. Lähtöä ja paluuta. Ja taas kerran lähtöä. Sitä, että huomaa kotimaansa olevan eri maa kuin lähtiessään.

Otin näytelmän jälkeen taksin majapaikkaani ja kuljettaja sattui olemaan virolainen. Hän ei ollut nähnyt Q-teatterin näytelmää, mutta tunnisti ajatukseni siitä, että kotimaa ei ole enää se sama maa, josta itse on lähtenyt. Kuski kuitenkin huomautti, että ulkopuolelta tullut näkee uuden kotimaansa monella tavalla myös tarkemmin, kuin siellä syntynyt.

Hän oli oikeassa ja teatterikappaleessakin se huomioitiin.

Jaanisoon näytelmässä kuvataan sitä, miten Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 katkaisi virolaisten maahanmuuttajien oleskeluluvat. Ne olisi pitänyt uusia kolmen kuukauden sisällä. Tämä tuli maahanmuuttajille yllätyksenä, sillä siitä ei ollut saatavilla tietoa. Pulu huoneessa tarjoaa muutoinkin runsain mitoin virastosadismia ja -absurditeettejä, johon me suomalaiset olemme jostain syystä alistuneet.

Olen kirjoittanut Virosta useita kirjoja, ja moni virolainen on kertonut minulle, miten on joutunut pohtimaan maataan niiden kautta uudella tavalla. Se mikä tuntuu omalta, saattaakin olla yleistä. Se mikä tuntuu kliseiseltä, saattaa ollakin raikasta.

Näytelmässä vanaema tuo Virosta perunasalaattia ja hedelmäkompottia synttäreille, vaikka juhlissa pitäisi olla sipsiä ja karkkia. Mummo on vähän nolo. Mutta onko siinä mitään muuta eroa muihin kulttuureihin, kuin juuri perunasalaatti ja säilykkeet? Eikö Suomesta Yhdysvaltoihin muuttanut teini häpeäisi mummon tuomaa mämmiä synttäripöydässään?

Näytelmässä jättimäinen pulu edustaa kai jonkinlaista sisäistä ikävää, juurettomuuden tunnetta. Haalea, vähän raihnainen muisto vanhasta kotimaasta on kuitenkin jotain, johon käpertyä. Jotain, jota halata. Kun kasvaa teinistä vanhemmaksi, alkavat muistot perunasalaatista ja hedelmäsäilykkeistä tuntua läheisemmiltä. Nostalgia herkistää ja juuret tuntuvat tärkeiltä.

En haluaisi liikaa psykologisoida tekijää, mutta otaksuisin kuitenkin, että niin Jaanisoon kuin itsenikin kohdalla teoksissa näkyy oma tausta ylirajaisena. Kahden maan asukkaana parasta on, että pystyy valitsemaan kulttuurien parhaat puolet.

Virosta ottaisin terveen isänmaallisuuden, sellaisen kulttuurimyönteisyyden ja ylpeyden omasta harvinaisesta kielestä. Suomesta valitsisin itsereflektiivisyyden, kyvyn arvioida omaa toimintaansa.

Murtomaahiihdon ja suokävelyt ottaisin ehdottomasti, keinumiskilpailut ja saappaanheitotkin mitä todennäköisimmin. Mulgikapsasin ja mämmin jättäisin suosiolla pois.

Vironsuomalaiset ja suomenvirolaiset valitsisin. Heissä on aina jotain jännittävän poikkeuksellista.