8.5.2025 | Kolumnit

Suo luo virolaisen rauhan

Kuva Visit Estonia / Sven Začek

Virolaisille rämeet, letot, korvet ja aapasuot ovat luonnollisia virkistäytymisalueita, joissa on helppo havainnoida luontoa ja kerätä voimia työviikkoa varten.

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva 
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Lemmjõen tammi on komea talvellakin. Parisataavuotinen kansallispuu seisoo pyhitettynä joenhaaraumassa kuin vain odottaen kevättä.

Yhdeksänvuotias poikani menee heti halaamaan puuta, olemmehan tarponeet hajoavan suojään päällä puolitoista tuntia, katselleet majavien rakentamia asumuksia ja syöneet kurpitsansiemensuklaata palokärkeä tiiraillen.

Olemme Soomaalla, Viron erikoisesta kolkasta, josta saattaa nähdä outoja videoita ihmisistä luistelemassa jäisellä suolla tai kulkemassa ruuhella pitkin soisia joenpahasia. Viron tunnetuin suoalue Soomaa ei anna juuri nyt parastaan, vaan kaikkialla jalkojen alla särkyvä ohut jääkerros tekee askeltamisesta raskasta.

Kun katson tuota 23-metristä tammea, luulen nähneeni sen aiemmin jossain elokuvassa. Ehkä Franz Malmsten tai Ene Rämmeld nukkui sen alla tai istuskeli mietteissään. Täysin mahdollista, mutta en saa elokuvaa mieleeni.

Ja liekö sillä väliä. Nythän näen pyhän tammen suoraan edessäni.

Vasta maaliskuun puolella alkaa suomaan kulta-aika ja sitä kutsutaankin viidenneksi vuodenajaksi. Tai ehkä ei kannata puhua maasta vaan veden valtaamasta suosta, jossa kyläläiset kulkevat kanooteillaan ja vanhoilla haapioillaan koteihinsa. Haapio ei ole mikä tahansa venho vaan yhdestä haavasta veistetty ruuhi, jolla fennougrit ovat vuosisatoja ja tuhansia liikkuneet vesistöjä pitkin ja vetäneet niitä perässään kuivalla maalla.

Haapio oli Soomaan alueella vielä 1960-luvulle asti tavallinen kulkuväline, jolla kuljettiin kauppaan, kouluun ja kirkkoon. Kevättulvien aikaan, siis juuri nyt, se oli hyvinkin kätevä ja lähes korvaamaton kulkuväline.

Vetteinen korpi tai letto siis sekä rajoitti että mahdollisti liikkumista.

Virolaisille suo on peruselementti. Suomen kielen opettajana työskentelevä tuttuni kertoi taannoin, että oli kysynyt oppilailtaan suomeksi, mitä nämä tekevät viikonloppuna. Eräs nuori mies kommentoi menevänsä suolle grillaamaan. Vastaus ei voisi olla suomalaisen vastaus, mutta se on kiehtova virolaisen kulttuurin avain.

Olen jo vuosia ihmetellyt suomalaisten ja virolaisten erilaista suhtautumista suoalueisiin. Virolaisille rämeet, letot, korvet ja aapasuot ovat luonnollisia virkistäytymisalueita, joissa on helppo havainnoida luontoa ja kerätä voimia työviikkoa varten. Suomalaiset eivät juuri suosta piittaa.

Suo on etäinen. Se ei ole talousmetsä, pelto, ei järvenranta eikä liioin jotain, jonka ihminen olisi kesyttänyt. Suo on ihmiselle eräänlainen anomalia, vaikka todellisuudessa mikään ei ole Suomessa ja Virossa luonnollisempaa kuin märkä maa.

Kansanperinteessä suo esiintyy tuonpuoleisena, animaalisena puolimaailmana, joka asettuu elävien ja kuolleiden piirin väliin ja jossa mustahaikarat parveilevat. Suoinhoa ei kuitenkaan voida pitää suomalaisena vaan kansainvälisenä tunteena, jonka juuret ulottuvat antiikkiin saakka ja varret ovat vahvasti nykypäivässä.

Soihin liittyvät legendat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Ne ovat olleet vaarallisia, mutta toisaalta säilyttäviä. Esimerkiksi ihmisjäännökset ovat säilyneet suossa jopa vuosituhansia niin, että heidän kuolintapansa on voitu määritellä.

Talvella ei ole hyttysiä, ja osaamme pojan kanssa olla siitä onnellisia. Nuo alkuperäiseläimet ovat kuitenkin elintärkeitä. Kun viljely ja karja, nuo ihmiselämän pahimmat heikentäjät, saapuivat Viroon, ne toivat mukanaan kärpäset. Sen sijaan hyttyset olivat eläneet soilla jo ammoisista ajoista ja kiusanneet hirviä ja ihmisiä aivan kuin tänäkin päivänä.

Kenties hyttyset ovat osallistuneet myös itämerensuomalaisen rauhallisuuden rakentumiseen. Jatkuva pieni kiusanteko omalla iholla saattaa olla omiaan luomaan omintakeista zeniä. Filosofi Valdur Mikitan mukaan hyttyset ovat pakottaneet virolaisen olemaan liikkeellä: “Meihin on koodattu tieto, että autuuden voi saavuttaa vain fyysisellä toiminnalla.”

Yhtä lailla suon elämä tuntuu virolaiselta. Aistit terästäytyvät suolla kulkiessa. On katsottava jalansijoja, tarkkailtava rasahduksia. Karhu, susi tai hirvi saattaa tulla vastaan.

Silti autio suo henkii rauhaa. Talvella voi vain istua löytämällään puunrungolla, kuunnella pohjantikan nakutusta ja pohtia koska mustahaikara palaa matkoiltaan.