15.12.2022 | Kolumnit

Yksin virolaisessa metsässä

Kuva Andrei Chertkov

Ville Hytönen tuntee virolaisessa metsässä yhteyttä puiden kanssa.

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva suomalainen toimittaja-kirjailija.

Olen jälleen kerran yksin metsässä. Se kaikki lievä pelko ja äärimmäinen tarkkaavaisuus puiden oksistoihin ja pensaskorkeudelle, joka vielä minulla oli muuttaessani metsän ääreen, on jo kadonnut.

Rantakorven polkujen paksut juuret tuntuvat jalkojen alla ja vettä puskeva suo tuoksuu vallatessaan keväällä enemmän sammalta ja välillä koko polunkin. Tunnen pikemminkin yhteyttä puuston kanssa. Yritän piirtää ilmaan lehtien havinaa. Nuuhkin ilmasta eläimen tuoksua.

Kun virolainen ajattelee kotimaansa luontoa, hänelle nousee todennäköisesti ensimmäisten asioiden joukossa mieleen Fred Jüssi. Kun kuulen hänen nimensä, ajattelen heti Matsalun luonnonpuistoa, pitkiä saappaita, vanhaa miestä kujertamassa erilaisia linnunääniä pitkin soiden pitkospuita.

Jüssi on vielä paljon enemmän kuin Pirkka-Pekka Petelius radion Luontoillassa. Hän on useamman sukupolven ekologinen omatunto ja luonnonsuojelun ikoni.

Fred Jüssin elämäntarina ei ole tavallisin. Vuonna 1935 Ranskalle kuuluvalla karibialaisella Aruban saarella syntynyt virolaispoika palasi vanhempiensa kanssa pian miehitettävään kotimaahansa jo lapsena. Hän kouluttautui biologiksi ja työskenteli opettajana ja valtion palveluksessa virkamiehenä.

Julkisen uransa Jüssi aloitti nauhoitettuaan eläinten ääniä. Hän sai useammankin ohjelman Viron radioon ja muodostui nopeasti virolaisen luonnon ihmisääneksi. Jüssiltä kysytäänkin usein ensimmäisenä mielipidettä avohakkuista tai sellutehtaiden perustamisista.

“Tuuli voi olla hyvä seuralainen. Se voi kertoa vaarasta mutta myös rauhoittaa”, Fred Jüssi kertoo Jaan Tootsenin ohjaamassa luonto- ja henkilödokumentissa Fred Jüssi. Olemise ilu (2020). Vaimonsa kuoleman jälkeen hän on viettänyt elämäänsä melko yksin metsässä samoillen, jopa joulut. ”Jollen saisi olla yksin, olisin jonkun luona kylässä vain leikkimässä joulunviettoa.”

Pian Jüssi kukkuu käen lailla ja odottaa tovin. Käki vastaa ja rauha laskeutuu hänen silmiinsä. Näen Karibialla syntyneessä metsän rakastajassa jotain korostunutta virolaisuutta; sen virolaisuuden kauneimman ja herkimmän puolen, jota usein hänen ikäisensä piilottelevat.

Jatkan yhä syvemmälle metsään. Kostea korpi muuttuu kuivaksi maaksi, joka nousee laaksosta hitaasti ylöspäin. Ajattelen jostain syystä Viljandia, jossa minulla oli asunto Kantrekülan vanhassa puutalolähiössä. Vaikka olen Viron pohjoisrannikolla, sekapuumetsä ja muurahaiskekojen peittämä kangas muistuttavat Keski-Viron metsiä.

Uppoan syvemmälle siihen kulttuurimaisemaan, viljandilaisen seitsenlapsisen Kalju ja Helju Voitkan perheen kahteen pieneen kapinalliseen Üloon ja Aivariin. He olivat jo pienestä pitäen kurittomia näpistelijöitä, mutta tullessaan aikuisikään, pojista tuli anarkistisia ja ihailtuja symboleja, neuvostovastarinnan merkkejä.

Ülo ja Aivar toteuttivat armeijakutsun tultua perinteistä virolaista vastarintaa. Heitä ei nähtäisi neuvostoharmaissa, vaan he uppoaisivat korpeen metsäveljien tapaan. Veljekset pakenivat puuston katveeseen ja piileskelivät miliisiä niin tehokkaasti hyvin piilotetuissa metsäbunkkereissaan, ettei heitä saatu kiinni vuosikausiin. He varastivat ja metsästivät ruokansa, vetivät jossain vaiheessa bunkkeriinsa jopa sähköt.

Vasta Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen miehet pidätettiin vanhempiensa talolta. Kärsittyään rangaistuksensa Aivar Voitka oli menossa naimisiin, mutta pakeni häitä metsään. Ympyrä sulkeutui. Metsä veti puoleensa niin kuin aina.

Kun Aivar pakeni avioliittoaan metsään, Fred Jüssi päätti viettää kaiken vapaa-aikansa metsässä vaimonsa kuoleman jälkeen. Kuten jälkimmäinen heistä on todennut, meille on annettu jo kaikki. Hän tarkoittaa luontoa.

“Tiedostaminen on olennaista”, Jüssi sanoo dokumentissa. “Kaikki mitä tarvitsemme, on jo ympärillämme. Meille on annettu suuntaviiva, jota seurata. Se suunta on jokaisen oma.”

Suunta on olennainen, ei päämäärä. Virolainen halu palata metsään.