 |
|
|
|
V i r o t u t u k s i:
Kapinallinen huhtikuu
|
Virossa huhtikuu on usein ollut kapinallinen. Ehkäpä se juontuu Viron ensimmäisestä, epäonnistuneesta “vapaussodasta” vuodelta 1342. Silloin Yrjön päivän vastaisena yönä nousivat pohjois- Viron talonpojat kapinaan tanskalaisia lääninherrojaan vastaan.
| Kaavaillut fosforikaivokset olisivat tuoneet Viroon lisää venäläisiä ja neliökilometreittäin avolouhoksia. |
|
|
|
 anska oli keskiajan lopussa valloittanut pohjois-Viron, aloittaen Tallinnan paikalla olleesta virolaisesta kauppapaikasta ja Linda- linnoituksesta vuonna 1219. Tanskalaisten haltuun tuli pohjois- Viron rannikon ainoa kunnollinen satamapaikka ja sen ympärille kasvoi nopeasti “tanskalaisten kaupunki” Tallinna. Tallinnan asukkaat eivät olleet tanskalaisia vaan pääosin saksalaisia hansakauppiaita, tanskalaiset asuivat lääninherroina maaseudulla kartanoissaan.
Virolaiset muistivat vielä isien ja isoisien ajan, ajan jolloin he olivat vapaita talonpoikia. Lopulta löytyi virolaisille harvinainen yksimielisyys ja Yrjön yönä hyökättiin kaikkialla kartanoita vastaan ja tulipalojen kumu valaisi huhtikuun yötaivasta.
Kapinalla oli tyly loppu. Viron toinen vallanpitäjä oli sotilaallinen munk kiritarikunta, Saksalainen ritarikunta joka hallitsi etelä- Viroa. Heitäkään ei miellyttänyt isäntiään tappavat maaorjat, erimielisyydet tanskalaisten kanssa unohdettiin ja ritarikunnan armeija marssi pohjoiseen. Tallinnan edustalla, Lasnamäen liepeillä olevalla Sõjamäen kentällä ritariarmeijan ammattisotilaat murskasivat virolaisten vapaudenhaaveet verisessä mutta yksipuoleisessa taistelussa.
Yrjön yön muisto jäi kuitenkin elämään ja huhtikuu oli ja on virolaisille henkisesti sidoksissa vapaudenkaipuuseen.
Fosforisota
Huhtikuussa 1987 alkoi taas tapahtua. Koko kevät oli puhuttu uusista fosforiittikaivoksista joita piti rakentaa koillis- Viroon. Neuvostoliiton maatalous eli jatkuvaa kriisiään ja fosforilannotteita lisäämällä uskottiin lopultakin saatavan voitto luonnosta ja satoa kuten suunniteltu. Fosforilannoitteiden tekemiseen tarvittavaa fosforiittia oli Virossa.
Huhut kiersivät kansan parissa ja olivat hurjia, viranomaiset vähättelivät ja rauhoittelivat. Mutta sitten nuori Viron TV: n ympäristötoimittaja Juhan Aare onnistui saamaan haastattelun Moskovan “lannoitusministeriön” asiaa valmistelevalta virkamieheltä. Toimittaja hämäsi esiintymällä hankkeen kannattajana ja innostunut virkamies jota joku kerrankin kuunteli kannustaen ja arvostaen kertoi kaiken.
Haastattelu lähetettiin luontoohjelmassa Panda ja pommi räjähti. Niinkään ei kauhistuttu sitä että parista maakunnasta menisi ilmeisesti pohjavedet ja koillis- Viron tasangoille tulisi neliökilometreittäin avolouhoksia. Se kauhistutti että kaivokset ja tehtaat toisivat Viroon ehkä parisataatuhatta uutta venäläistä, sillä tarvittavaa työvoimaa ei Eestin neuvostotasavallasta olisi löytynyt.
Noin 200 000 venäläistä lisää olisi merkinnyt että virolaiset olisivat jääneet maassaan vähemmistöksi. Se taas olisi merkinnyt venäjänkielisyyttä ja vähänkään pitemmällä tähtäimellä koko virolaisen kulttuurin hiipumista. Viro olisi hävinnyt.
Kansallisen olemassaolon uhka yhdisti virolaiset. Mitään ei tarvinnut enää pelätä, jos tässä hävitään, on kaikki mennyt ja tieto siitä että nyt pannaan hanttiin selkä seinää vasten, antoi rohkeutta astua neuvostojärjestelmää vastaan. Kansallisuuskysymyksestä ei voinut julkisesti puhua, sillä se oli sosialismissa jo ratkaistu. Sen sijaan puhuttiin ympäristökysymyksistä, syntyi Viron vihreä liike. Ei pelkästään luonnonrakkaudesta vaan poliittisesta tarpeesta.
Huhtikuun alussa 1987 kapinointi alkoi saada hahmoa. Ylioppilaat järjestivät väittelytilaisuuden Tarton yliopiston juhlasalissa ja siellä saivat ensimäistä kertaa julkisesti siivet alleen vallanpitäjiä kritikoivat kannanotot. Itse asiassa väittelytilaisuus oli ylioppilaiden epäluottamuslause Neuvosto- Eestin pääministerille Bruno Saulille. Lehdet täyttyivät fosforiitti- aiheisista kirjoituksista ja jokainen virolainen taisi saada peruskurssin maatalouskemiasta. Vastarinta laajeni ja mielipiteet terävöityivät, kansa ja vallanpitäjät olivat selvästi eri kurssilla. Toukokuun ensimmäisenä päivänä tapahtui pyhäinhäväistys. Ylioppilaat osallistuivat Tarton vappumarssiin omin julistein, ei niiden julisteiden alla joita heidän vallanpitäjien mielestä olisi pitänyt kantaa. Ylioppilailla oli myös keltaiset t- paidat joissa luki “ei fosforiitille”. Tämä oli todella röyhkeätä, aito poliittinen pyhäinhäväistys. Oikeastaan koko Neuvostoliiton hajoaminen alkoi, jos sen alkukohtaa haluaa määritellä, Viron kuumasta huhtikuusta 1987. Fosforiittisota ajoi virolaiset hereille, puolustamaan kansallista olemassaoloaan ja uskaltautumaan uhmaamaan vallanpitäjiä. Vastustamista oli pelätty mutta nyt huomattiin että pelottavinta onkin pelko itse. Asioista alettiin ottaa selvää ja puolueettomat asiantuntijat pystyivät osoittamaan että Moskovan ministeriöt eivät ole erehtymättömiä, ei myöskään puolue, vaan se oli jopa väärässä. Ympäristönsuojelu levisi yli koko Neuvostoliiton kaikkien Moskovan valtaan ja nousi tyytymättömien tehokkaaksi poliittiseksi aseeksi.
Kuohui yli
Jos huhtikuu 1987 oli ottanut kuohuviinipullosta korkin, niin vuotta myöhemmin pulloa ravisteltiin niin että se kuohui yli ja viimeinenkin toivo uudesta korkittamisesta katosi.
Laulavan vallankumouksen vuosi alkoi todenteolla 1.- 2. huhtikuuta 1988. Silloin kulttuuriliittojen yhteiskokous Korkeimman neuvoston kokoussalissa, entisessä Viron parlamentin istuntosalissa, nosti esiin yhteis kunnan ongelmat avoimesti ja rohkeasti.
Kissa oli nostettu pöydälle ja keisari oli alasti. Nyt puhuttiin siitä mistä ei saanut puhua ja kritikoitiin sitä mitä ei saanut kritikoida.
Hieman myöhemmin Edgar Savisaar todella ovelasti perusti julkisesti suorassa televisio- ohjelmassa kansanrintaman perestroikan tukemiseksi. Ensimmäinen ei- kommunistinen kansanliike Neuvostoliitossa oli syntynyt.
Vain päivää myöhemmin poliittinen Muinaismuistoyhdistys järjesti kokouksen Tartossa. Kymmenentuhatta ihmistä kuunteli esitelmiä, teki vesakkosavottaa hautausmaalla ja kulki kulkueessa jonka edessä kannettiin sinistä, mustaa ja valkoista lippua. Kielletyt kansallisvärit oli tuotu esiin, mutta vasta kesäkuussa uskallettiin heiluttaa kiellettyjä sini- musta- valkeita kansallislippuja.
Laulava vallankumous oli alkanut, Neuvostoliiton hajoaminen oli alkanut. Myytti huhtikuun kapinallisuudesta oli saanut uutta verta.
[Teksti: Antti Sarasmo]
[Kuvat: Eesti Meediafoto]
|
|
