6.9.2018 | Kulttuuri

Taiteilija, joka katosi

Kotialttarin kaksi osaa, Madonna lapsen kanssa (Berliinin maalausgalleria) ja Diego de Guevara (Washingtonin kansallisgalleria) kohtaavat Kumun näyttelyssä.

Michel Sittow oli renessanssiajan arvostetuimpia maalareita ja Viron kuuluisin taiteilija kautta aikojen.
Miksi emme tiedä hänestä mitään?

Nuori Michel lähti Tallinnasta 15-vuotiaana Alankomaihin täydentämään taidemaalarin taitojaan, todennäköisesti kuulussa Hans Memlingin ateljeessa Bruggessa. Jo 23-vuotiaana Michel siirtyi kuningaspari Isabellan ja Ferdinandin palvelukseen Espanjaan saaden hovin viidenneksi suurinta palkkaa.

Michel Sittowin vähäiset säilyneet työt riippuvat maailman tunnetuimpien taidemuseoiden seinillä aikalaisten kuten Leonardo da Vincin ja Albrecht Dürerin rinnalla.

Sittowin ensimmäinen henkilökohtainen näyttely syntyi kuitenkin vasta tänä vuonna, lähes 500 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen Viron taidemuseon ja Washingtonin kansallisgallerian yhteisponnistuksena.

Maailman huippumuseoille tällainen “uuden” taiteilijan löytäminen on todellinen makupala.

Näyttelyn valmisteluvaiheessa kuraattori Greta Koppel teki vuosikausia salapoliisityötä Euroopan museoissa ja arkistoissa selvittäen Sittowin elämän ja taideteosten kiemuraisia vaiheita.

“Sittow loi uransa Euroopan suurissa hoveissa ja maalasi tilaustöitä kuninkaallisille ja muille silmäätekeville”, Koppel selittää, miksi suuri yleisö ei mestaria tunne.

Sittow sai loistopalkkaa, mutta tuskin lainkaan julkisuutta ja kunniaa. Toki häntä arvostettiin tilaajien keskuudessa. Muotokuvat toimivat eräänlaisena keskiajan Tinderinä, jonka kautta kuninkaalliset morsiot ja sulhot esittäytyivät toisilleen. Sittowia taitavampaa tekijää ei ollut.

Sitten mestari unohdettiin sadoiksi vuosiksi. Koppelin mukaan työt merkittiin myöhemmin usein toisten suurten taiteilijoiden nimiin, ja häntä pidettiin alankomaalaisena maalarina 1900-luvulle asti. Sittow ei signeerannut töitään, ja nimen kirjoitustapakin vaihteli hovista toiseen.

Sittowin töistä monet ovat tuhoutuneet palatsien tulipaloissa tai kadonneet perinnönjaon yhteydessä. Niistä löytyy vain arkisto- ja inventaariomerkintöjä.

Sittowin todellisen alkuperän selvitti Tallinnan kaupunginarkiston johtaja Paul Johansen vuonna 1940 Tallinnan ja Lyypekin arkistomateriaalien pohjalta. Tuli sota, tutkimus jäi puolitiehen ja jatkui vasta 1970-luvulla.

Sittowin maalausten todellinen koko lyö Kumun suureen näyttelysaliin astuvan ällikällä. Suurten näyttelyjulisteiden hienot ja yksityiskohtaiset muotokuvat ovat oikeasti korkeintaan A-nelosen kokoisia. Sitä enemmän on syytä ihailla mestarin tekniikkaa, soopelinnahan realistisuutta, brokadin kiiltoa ja jäykkyyttä sekä maalausten kolmiulotteista vaikutelmaa.

“Pensselin on täytynyt olla hyvin hieno ja suippo, mutta samalla levittää paljon väriä”, arvelee Koppel.

Koppel epäilee, olisiko näyttely toteutunut ilman Washingtonin kansallisgallerian panosta ja kuraattori John Handin arvovaltaa. Silti taideteosten saaminen esimerkiksi Madridista vaati Viron Espanjan-lähettilään taivuttelutaitoja. Tärkeä tuki Kumulle oli myös valtiolta saatu vakuutus.

Varmaa on, että näyttely tuo tunnettuutta sekä Sittowille että Kumun taidemuseolle. Toivottavasti se poikii myös töiden entisöintihankkeita ja vertailevaa tyylianalyysia.

Koppel uskoo, että Sittowin töitä löytyy vielä lisää. Näyttely kulminoituu syyskuun puolivälissä Sittow-tutkijoiden symposiumiin, jota Greta Koppel odottaa innolla.

Upea näyttelyluettelo on jännittävää luettavaa Sittowin elämänvaiheista, töiden tutkimuksesta sekä renessanssin hovielämästä.