18.6.2026 | Historia

Nurkassa naksui Marras

Viron ja Suomen kansanperinteissä on eroa, mutta myös paljon samaa.Viron metsissä juoksivat ihmissudet, ja vainajat keinuivat jouluyönä himmelissä.

Teksti Antti Sarasmo 
Kuvitus The Baltic Guiden arkisto/Hannu Lukkarinen

Marras oli kuoleman sanansaattaja. Kun Marraksen naksunta kuultiin savupirtin hämärässä, tiedettiin, että talonväestä joku kuolee lähitulevaisuudessa. Tavallisesti Marras naksui rukkinurkassa: siis siinä savupirtin nurkassa, joka oli puhtain ja jossa kehrättiin. Suuremman onnettomuuden välttämiseksi rukissa piti aina olla kehrättävää. Marras ei silloin suuttunut, se vain toi viestin.

Suomessa marraskuu on kuukausi syksyn ja talven välissä. Silloin kaikki luonnossa on kuollutta. Koska Virossa saksalaiset antoivat kuukausille nimet, on marraskuun nimi Virossa november.

Reippaat kuolleet

Suurin ero virolaisen ja suomalaisen kansanperinteen välillä on vainajien käyttäytyminen. Suomessa kuolleet käyttäytyivät säällisesti ja kummittelivat vain erityistapauksissa. Toista se oli Virossa, jossa vainajat ramppasivat alituiseen ihmisten ilmoilla.

Syksyisin mikkelinpäivän jälkeisestä maanantaista pyhäinpäivään oli varsinainen hautalomien aika. Kristillisemmän käsityksen mukaan silloin arkkienkeli Mikael päästi sielut taivaasta kotilomalle, ja pakanallisemman käsityksen mukaan sielut vain saivat lähteä Tuonelasta ilman sen enempiä lupia.

Myöhäissyksy on säiden puolesta Virossa sateista ja sumuista aikaa. Karja oli jo ulkolaitumilta tuotu kotiin, isommat ulkotyöt oli tehty ja työskenneltiin lähinnä pihapiirissä tai kylällä. Oli helppo kuvitella monenlaista pimeään, märkään ja sumuiseen metsään. Puhuttiin vainajien sielujen ajasta (hingede aeg).

Suomessa maaseudun asutus laajeni koko ajan, sillä kruunun metsiin perustettiin uudistaloja. Kruunu suosi uudistalojen perustamista, sillä toimiva maalaistalo maksoi veroa. Virossa tilanne oli toinen. Maat ja metsät kuuluivat kartanoille, ja kartanot tarvitsivat maatyövoimaa.

Kylän ei tarvinnut olla iso, sillä suuremmasta kylästä ei kartanolle ollut mitään hyötyä. Virolaiset siis asuivat kylissä, ja samassa kylässä sama suku oli voinut asua jopa samassa talossa lukuisia sukupolvia. Oli helpompaa mieltää edelliset sukupolvet samaksi perheeksi, kun kerran asuttiin edelleen edellisten sukupolvien rakentamassa talossa.

Vainajia eli esi-isiä kunnioitettiin. Joulu oli myös vainajien kotilomien päivä. Joulusaunaan laitettiin talonväen saunomisen jälkeen vielä vedet valmiiksi ja heitettiin löylyt. Siinä sopi esi-isien sielujen kylpeä. Tuvassa nukuttiin lattialla oljilla, jotta vainajat pääsisivät omiin sänkyihinsä, ja ruuatkin jätettiin pirtin pöydälle heidän maisteltavakseen.

Virolaiseen talonpoikaiskulttuuriin kuului kylän keinumäki, vapaa-ajan kohtaamispaikka. Jouluna ikkunan edessä oli himmeli, sielujen keinu. Se ajoi jouluyönä saman asian; siinä saattoivat vainajat keinua ja muistella vaikka nuorena riiustamista kylän keinumäellä kesäillan hämyssä.

Kaikki nämä ”kotonakävijät” eivät olleet sopuisia ja hyvätapaisia. Oli myös sellaisia, joita me kutsuisimme kummituksiksi. Hankalimpia olivat muualla kuolleet. Ihmisen sielu sai hautarauhan, kun hän kuoli säällisesti kotonaan omassa sängyssä.

Jos joku kuoli, vaikka metsään tai hukkui jokeen, niin hänestä syntyi kiusallinen kummitus. Kummitus vaivasi kotiväkeä, kolisteli ja metelöi, kiusasi eläimiä ja kaikin tavoin osoitti tyytymättömyyttään. Kummitus rauhoittui vasta sitten, kun hänen maallinen ruumiinsa oli löydetty ja haudattu kirkkomaalle.

Toinen hankala kotonakävijöiden ryhmä olivat pahat ihmiset. Oli ilkeitä ihmisiä, jotka eivät edes kuoltuaan suostuneet käyttäytymään kunnolla. Ihan ilkeyttään nämä kummitukset kiusasivat entisen kotinsa väkeä, joskus naapureitakin, ja tekivät paljon pahaa.

Tällaisissa tapauksissa kylässä selvitettiin, kuka tämä ilkeä kummitus oli ja hänen kotiväkensä meni hautausmaalle. Hauta avattiin, ja vainaja käännettiin vatsalleen. Vatsalleen haudattu vainaja ei mitään lomalupia saanut vaan pysyi ikuisuuteen asti hautansa vankina.

Ihmissudet elivät metsissä

Naapurikansat pitivät Viroa ihmissusien maana, ja niiden käsityksen mukaan metsissä suorastaan vilisi ihmissusia. Virossa ihmissudeksi muuttuminen oli oma valinta ja tietoinen teko, ei kirous kuten englantilaisessa tai amerikkalaisessa kansanperinteessä.

Yksinkertaisimmillaan mentiin yksin kylmään saunaan. Kierrettiin lauteilla vastapäivään ja lausuttiin loitsu. Ihmiseksi pääsi, kun palasi sutena saunaan, kiersi lauteet myötäpäivään ja lausui loitsun. Toinen tapa oli laittaa suden talja selkään ja lausua loitsu. Oli vielä monta muutakin tapaa, mutta kaikkiin ihmissudeksi muuttumisiin liittyi loitsu.

Kansanperinne ei kerro, mitä hyötyä ihmissudeksi muuttumisella oli, eli miksi sitä tehtiin niin suurissa määrin. Ihmissusi kun lähinnä saattoi raadella vihamiehen karjaa ja tehdä muuta vahinkoa. Etuna oli tietenkin se, etteivät oikeat sudet hyökänneet ihmissuden kimppuun, kun uskoivat ihmissuden olevan yksi heistä.

Jos joku kyläläisistä ihmissutena raateli naapurien karjaa ja kotieläimiä, sellainen naapuri piti ottaa kiinni joko suden tai ihmisen hahmossa. Roviolla polttamalla tämä susiongelma sitten ratkesi.

Kratt halusi isännän sielun

Kratt eli Tulihäntä on ehkäpä kuuluisin Viron mytologinen olento. Se on pakana-aikaa uudempaa kansanperinnettä, koska siihen liittyy paholainen. Paholainen on kristillinen käsite ja sitä vastaavaa hahmoa ei esiinny suomalais-ugrilaisessa esikristillisessä kansanperinteessä.

Paholainen antoi Krattille hengen ja vaati maksuksi Krattin isännän sielun. Yöllä neljän tien risteyksessä pyynnöstä ilmestyi paholainen. Pyytäjän sielun pantiksi hän vaati neljä tippaa verta. Kavalat virolaiset huijasivat itse piruakin ja antoivat pimeässä neljä tippaa marjojen punaista nestettä tai eläimen verta.

Kratt oli yhdenlainen nukke, vähän ihmistä tai eläintä muistuttava, pienikokoinen ja tehty saatavilla olleista aineista. Krattia rakennettiin neljä viikkoa aina torstai iltaisin. Neljäntenä torstaina Krattille sitten ostettiin henki.

Kratt oli varas. Tulihäntäinen punainen pallomainen ja hehkuva olento lensi kylässä yön pimeydessä ja toi isännälleen mitä käskettiin, vaikkapa rahaa tai viljaa. Mikään kaappi tai raudoitettu arkku ei Krattia pidätellyt. Kratt voitiin myös panna töihin, vaikka kyntämään, mutta varkaana Kratt toi rikkautta nopeammin.

Jos oli niin tyhmä, ettei ollut paholaista valeverellä huijannut, kuoleman jälkeisenä yönä paholainen tuli jossain hahmossa taloon ja vei vainajan sielun mennessään. Tämän ikävän kohtalon saattoi eläessään vielä välttää myymällä Krattin. Tällöin sielusopimus oli uuden omistajan murhe.

Toinen tapa tuhota Kratt oli antaa sille mahdoton tehtävä. Sellainen oli esimerkiksi järven ammentaminen kuiviin siivilällä. Kratt yritti ja yritti ja lopulta paloi poroksi liiallisesta yrittämisestä ja turhautumisesta.

Kirkot kuuluivat yleensä kartanoille, ja paroni nimitti papin. Viron saksalaistaustaisten aatelissukujen sivuhaaroissa oli paljon sukulaisia virkaa vailla, ja niin virolaisissa seurakunnissa oli paljon Saksasta tulleita, vain saksan kielen taitoisia pappeja.

Tavallinen kansa ei paljoa saksaksi saarnatusta kristinopista ymmärtänyt, ja mitä kansa ei ymmärtänyt, sen se selitti esi-isien viisauden avulla. Virossa kansanperinne pysyi hyvin hengissä aina 1800-luvulle asti.