J. Karjalainen: ”On hienoa nähdäeturivissä isä ja tytär tai äiti ja poika”
Teksti Petri Saraste Kuvat Tero Ahonen
J. Karjalainen on esiintynyt Virossa ennenkin ja pitää kovasti Virosta ja virolaisista. Nyt hänet nähdään 2. syyskuuta Tallinnassa.
Kuulun siihen ikäpolveen, joka muistaa vielä Jukka Tapio Karjalaisen työskennelleen nuorena miehenä SEK-mainostoimistossa. Harva nykyinen fani ehkä tietää, että ennen mahtavaa musiikkiuraansa suomalaisena huippulauluntekijänä hän sävelsi kolmisenkymmentä mainossävelmää.
Mainosmiehenä hän ehti toimia lähes 10 vuotta.
Tänä päivänä J. Karjalaisen keikoilla voi nähdä yleisöä kolmessa sukupolvessa. 66-vuotias Karjalainen on levyttänyt eri kokoonpanojen kanssa jo 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Tuolloin hän aloitti blues- ja kantrivaikutteisella musiikilla, mutta 1990-luvulla musiikki kehittyi rockin ja popin suuntaan. Melkein kaikki yli 20 albumista ovat myyneet kultaa.
Suurimpia hittejä, joita keikoilla yhä vaaditaan ovat ”Ankkurinappi”, ”Doris”, ”Sekaisin”, ”Hän”, ”Apinaorkesteri”, ”Sankarit”, ”Villejä lupiineja”, ”Kolme cowboyta” ja ”Yö kun saapuu Helsinkiin”.
Eräässä haastattelussa J. Karjalainen totesi laulun tekemisestä, että ”joskus se vaatii pakertamista ja jotkut biisit syntyvät parissa minuutissa, mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi muhineet päässä jo pidemmän aikaa.”
Kaikki kappaleet tehdään valmiiksi huolellisesti. Hän kertoo pyrkivänsä nykyisin myös laiskottelemaan. Ja keskittymään olennaiseen. Lepääminen ja nukkuminen ovat luovassa työssä tärkeitä.
Musiikki on ollut keskeinen osa J. Karjalaisen elämää aivan konttausikäisestä saakka.
J. Karjalaisen tämänvuotinen 21 keikan kiertue huipentuu Tallinnassa 2. syyskuuta Alexelan konserttitalossa.
Sinulla on tänä kesänä 21 keikkaa, jotka huipentuvat Tallinnaan 2. syyskuuta. Miksi valitsit viimeiseksi esiintymispaikaksi juuri Tallinnan?
”Tykkään Virosta ja virolaisista ihmisistä. Viro on kodikas ulkomaa, jossa on kiva käydä. Olen pitkään haaveillut mahdollisuudesta soittaa Virossa oman ison bändin kanssa. Nyt palaset loksahtivat kohdalleen ja siihen tarjoutuu tilaisuus Tallinnan Alexelan konserttitalossa 2. päivä syyskuuta. Koko meidän bändi ja konsertin avaava Pekka Laine & The Enchanted -yhtye kutsumme virolaiset ja suomalaiset ystävämme viettämään kanssamme ikimuistoista iltaa Tallinnassa.”
Olet esiintynyt Tallinnassa ennenkin, kuten laululavalla vuonna 1992 Rock Summerilla. Minkälainen kokemus se oli?
”Oli hienoa päästä kokemaan Viron uudelleenitsenäistymisen alkuhuumaa. Itse festareista en paljoa muista. Soitettiin jollain sivulavalla. Aika sekavaa se oli.”
”Olen tuon vuoden 1992 jälkeen tehnyt joitain pienimuotoisempia keikkoja Virossa. Esiintyminen Tarton vanhassa teatterissa kosketinsoitintaiteilija Pekka Gröhnin kanssa oli elämys. Saamamme sydämellinen vastaanotto, ihmisten aito kiinnostus laulujani kohtaan ja konsertin jälkeen pikkutunneille jatkunut hilpeä ilta uusien ystäviemme seurassa eivät unohdu koskaan.”
”Virolaiset ovat laulukansaa ja laulumiesten ja -naisten arvostus on siellä omaa luokkaansa. Lännen-Jukan amerikansuomalaisia lauluja olen käynyt Virossa esittämässä useampaankin otteeseen erilaisilla kokoonpanoilla.”
Minkälainen on tämän kesän keikkakiertue?
”Teemme heinä-elokuussa parikymmentä keikkaa ympäri Suomen. Festareita ja omia konsertteja. Nimeäni kantavassa bändissä soittavat minun lisäkseni tutut Pekka Gröhn, piano ja urut, Tom Nyman, basso, Janne Haavisto, rummut ja Mikko Lankinen, kitara.”
Mitä kappaleita pyydetään eniten?
”Karjalainen, soita sitä vanhaa. Yli 40 vuoden keikkakokemuksesta tiedän, että ihmiset haluavat kuulla vanhoja kappaleita. ’Kolme cowboyta’, ’Sankarit’, ’Doris’, ’Hän’, ’Villejä lupiineja’, ’Missä se Väinö on?’ Mennyt mieskin taitaa jo nykyisin olla sitä vanhaa. Ei siinä mitään, mukavahan hittejä on soittaa, mutta sopivana sekoituksena uudempien ja harvemmin kuultujen laulujen kanssa.”
Onko sinulla Virossa oma fanikunta?
”En tiedä fanikunnasta, mutta olen ymmärtänyt, että Virossa on pidetty lauluistani ensi levyistä lähtien. Kun soitin Lännen-Jukkana banjoa Viljandi Folkissa, luokseni tuli keikan jälkeen ikäiseni mies pyytämään nimikirjoitusta ’Yö kun saapuu Helsinkiin’ -albumiin. Hän kertoi saaneensa hankituksi juuri ilmestyneen levyn päästyään pois Neuvostoliiton armeijan asepalveluksesta 1982. Kaksi vuotta Arkangelissa ei ollut ollut herkkua. Hän sanoi, että osittain tuon levyn ansiosta hän oli taas saanut järjellisen elämän syrjästä kiinni.”
Ensimmäinen levysi ilmestyi jo vuonna 1981. Miten musiikkisi on muuttunut vuosien varrella?
”Eipä juuri mitenkään. Musiikkini on alusta alkaen perustunut amerikkalaiseen kansanmusiikkiin, bluesiin, countryyn, rock and rolliin ja souliin. Sanoittajana olen uskoakseni jonkin verran kehittynyt.”
Onko yleisö muuttunut vuosien varrella?
”Yleisöni on aina ollut sekalaista seurakuntaa. Musiikkini ei ole ikä- eikä sukupolvikysymys. Kun aloitin, omat esikuvani olivat seitsemänkymppisiä bluesmuusikoita.”
”Lauluja tehdessäni en ajattele mitään tiettyä tyyliä. Teen sellaista musiikkia, jollaista itse haluaisin kuunnella. Aika monella, nuorella tai vanhalla, on ollut sama maku.”
”On hienoa nähdä joskus eturivissä isä ja tytär tai äiti ja poika nauttimassa samoista lauluista ja huomata, ettei kummankaan ole tarvinnut pakottaa toista lähtemään mukaan. Innostus on yhteistä.”
Kumpi syntyy ensin, sävel vai sanat?
”Minun tapauksessani sävel. Teen mukavalta kuulostavista biisiaihioista simppeleitä demonauhoituksia, joihin ryhdyn sitten miettimään sanoituksia.”
”Ilman aihetta ei ole laulua. Oikean sanoitusidean löytäminen voi viedä pitkäänkin. Joskus jopa vuosia. Näen musiikin kuvina. Näistä mielikuvista lähden liikkeelle laulun aiheita etsiessäni. Kuvat kuljettavat minua. Ne vievät minut tuttuihin ja outoihin paikkoihin, herättävät muistoja ja synnyttävät tarinoita.”
Jossain haastattelussa olet kertonut tehneesi biisejä jo seitsemänvuotiaasta alkaen?
”Joo, olen varmaan puhunut uudella Soulavaris-levyllä olevasta ’Popsävel 66’ -biisistä. Sen sävel perustuu melodiaan, jota rallattelin matkalla koulusta kotiin Helsingin Roihuvuoressa tuona nimenomaisena vuonna. Pikku melodianpätkä on pysynyt mielessäni siitä saakka, yli puoli vuosisataa. Musiikki on ollut osa elämääni pienestä pitäen. Äitini jaksaa kertoa juttua siitä, kuinka konttasin radion ääreen kuuntelemaan Harry Belafonten Banaaninlastaajan laulua.”
”Sisareni kanssa leikittiin Euroviisuja. Keksittiin nukeille kappaleita, äänitettiin ne ja valittiin voittaja. Ei lauluntekeminen sen kummempaa ole. Popsävel 66 -kappaleen sanoissa muistelen huoletonta poikaa, joka nauttii tyttöjen suosiosta pomppiessaan roskiksen päällä rokkistaraa esittäen. Samasta asiasta on pohjimmiltaan kysymys vieläkin, kun astun yleisön eteen ja valot syttyvät. Roskis on vain vähän isompi, ja tytöt vähän vanhempia.”
Lue lisää samasta aiheestaJ. Karjalainen
