7.11.2024 | Kolumnit

Historiansa tunteva kaupunki suojelee kaupunkiluontoaan

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Tallinnan kasvitieteellinen puutarha on kiehtova paikka. Ei pelkästään vain kasvien ja niiden väliin sijoitettujen taideteosten takia, vaan myös historian.

Arboretum nimittäin sijaitsee Viron ensimmäisen presidentin Konstantin Pätsin vanhoilla mailla ja sai alkunsa Pätsin maanparannus- ja maisemointityöstä. Ensimmäisen tasavallan aikana oli ajatus, että Viron täytyy myös näyttää kauniilta. Presidentti antoi itse esimerkkiä ja rakennutti esimerkillisen kauniita viheralueita mailleen.

Istuin kuluvana syksynä poikani ja hänen äitinsä kanssa Arboretumin palmutalon esiintymishuoneessa kuuntelemassa kirjailija Imbi Pajua, jota Pätsin työ oli innoittanut kirjoittamaan lasten kuvakirjan.

Vaikka Pajun teos Kadrioru aednik kertookin nimensä mukaisesti Kadriorgin puutarhurista, samaisesta presidentti Pätsistä, se sijoittuu yhtä lailla kaupunkiluontoon kuin Pajun kotimaisemiinkin Jõgevamaalle. Julkistamisjuhlassa paikalla oli lähinnä kunniavieraita, siis lapsia, mutta yleisössä näkyi niin entinen sananvapaustaistelija Tunne Kelam kuin kasvitieteellisen puutarhan johtaja Urve Sinijärvkin.

Kaiken keskiössä on kuitenkin luonto, jopa siten ettei sitä tarvitse kutsua ympäristöksi vaan – nimenomaan keskiöksi.

Kuten historiaa tuntevat tietävät, Päts vangittiin neuvostomiehityksen yhteydessä ja suljettiin Länsi-Venäjällä mielisairaalaan, jota rikollinen miehittäjävaltio käytti rangaistuslaitoksena. Sitä ennen Pätsit ehtivät istuttaa viljelysmailleen 930 omenapuuta, 30 päärynäpuuta, 200 luumupuuta, 200 kirsikkapuuta ja noin 1000 marjapensasta. Kasvihuoneita oli myös riittämiin.

Vaikka Kadrioru aednik puhuukin mehiläisten puolesta, sille tänäkin päivänä vastineensa virolaisessa kaupunkirakentamisessa. Putukaväil-nimistä ötököiden kulkureittia mereltä lähes keskustaan alettiin työstää vuosi sitten. Ekologisesti lajirikas viherkäytävä ulottuu Pohjois-Tallinnasta Merimetsan ja Mustamäen kautta Hiiulle.

Pätsin aikaan ei tarvinnut vielä olla huolissaan kaupunkien kasvamisesta, päinvastoin. Maalta muutto vaati kaupunkien kasvamista ja itänaapuri toi enemmän huolia kuin ötököiden pärjääminen. Ilmastonmuutoksen aikakaudella kaikki asiat kytkeytyvät toisiinsa. Sotia syttyy kuivuuden ja luontokadon takia.

Putukaväil luotiin osana Tallinnan pyrkimyksiä tulla ympäristöystävällisemmäksi kaupungiksi ja kehittää kestäviä ratkaisuja urbaaniin elinympäristöön. Siihen kuuluu mehiläispesiä ja tilaa kaupunkien pölyttäjille. On istutuslaatikoita ja puustoa ötököiden saada tilaa. Virolaisille rakas isoäidin pihamaa yhdistetään urbaaniin ympäristöön, jolloin kulttuuri kohtaa luonnon.

Tallinna on kiehtova kaupunki juuri siinä, että sen suhteellinen väljyys ja neuvostoajan rakentamattomat tai unohtuneet alueet tarjoavat kaupunkisuunnittelulle hengitystilaa. Imbi Pajun lastenkirjassakin juuri kaupunkikulttuurin puistot ja lapsuuden kotimaisemat maaseudulla lyövät kättä.

Virolaisille luonto ja kulttuuri ovat oman identiteetin säilyttämisen kannalta olennaisia ja perustavanlaatuisia elementtejä. Sen näkee 1930-luvun kaupunkipuuston istuttamisprojekteissa sekä valtion kustantamissa ohjelmissa, joissa kaupunkilaislapsia kutsuttiin lomailemaan luontokohteisiin ja maaseudulle.

Kun Viro palautti itsenäisyytensä, pitkän synkeän ajan jälkeen palattiin luonnon arvostamiseen. Itämeren rantoja siivottiin neuvostoroskasta ja Itämerta lähdettiin suojelemaan, kuten Pajun lastenkirjakin mainitsee. “Meidän kotimme on meidän mansikkapalstamme”, sanoi presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Ilves jatkoi Pätsin perintöä ja istutti omalle sukutilalleen Viljandin lähelle 19 500 kuusen ja männyntainta. Pajun kirja kertoo, miten presidentti oli omassa metsässään huomannut oranssin saksankurjenmiekan. Virossa harvinainen kasvi oli säilynyt Ilveksen lapsuusvuosista tähän päivään ilman, että neuvostoaika oli ehtinyt sitä tuhota. Symboliikassa jälleen luonto ja kulttuuri yhdistyvät.

Lajikato on ilmastonmuutoksen ohella yksi inhimillisen kulttuurin häpeällisimmistä tuotteista. Historiarikas kaupunkikulttuuri kykenee menestymään, mikäli löytää väylän kehityksen ja säilyttämisen välimaastosta.

Tallinnassa tämä on ymmärretty oman historian myötä ja nyt oma poikanikin on saanut siitä oppia, kiitos kirjallisuuden.