Aina sitä on matkailtu
Teksti Antti Sarasmo Kuvitus The Baltic Guiden arkisto/Hannu Lukkarinen
Matkailu eli liikkuminen huvin vuoksi on uuden ajan ilmiö. Keskiajalla kyllä matkustettiin, mutta siihen oli aina syy. Pyhiinvaellukset olivat matkoja, joita tekivät tavallisetkin ihmiset. Kuljettiin pyhiinvaellusreittiä jonnekin, osoitettiin hurskautta ja samalla nähtiin vieraita maita.
Tallinna oli hansakaupunki, ja purjehduskaudella laivaliikenne Itämerellä oli vilkasta. Tallinnasta lähdettiin Itämeren muihin hansakaupunkeihin solmimaan liiketuttavuuksia, kauppiaan poika lähti harjoittelijaksi isän liiketuttavan luokse tai lähdettiin kosimaan kauppiaan tytärtä toisesta kaupungista. Yhtenäisen hansamaailman sisällä liikuttiin paljon, ja aina oltiin menossa jonnekin.
Kylpylä kutsuu
Matkalle lähtö vain matkailun vuoksi alkoi lisääntyä 1800-luvulla. Aluksi tehtiin terveysmatkoja. Kuten aikakautta kuvaavista elokuvista tai televisiosarjoista tiedetään, söi yläluokka tukevasti, turhankin tukevasti. Tarvittiin siis terveysmatkoja.
Keski-Eurooppaan syntyi kylpylöitä kivennäisvesilähteiden ympärille. Herrasväki käyskenteli puistossa, joi kivennäisvettä ja söi kevyesti. Kyllähän se varmasti oloa paransi.
Virossa ei kivennäisvesilähteitä ollut, mutta sen sijaan merenrantaa löytyi. Merikylpy eli ihan oikeasti kastautuminen meriveteen oli vain rohkeimmille. Sen terveellisyyttäkin epäiltiin: Olisikohan kylmä merivesi liian raju hoitokeino? Ongelma ratkaistiin tarjoamalla kylpyammeisiin lämmitettyä merivettä.
Kaupunkilaisen yläluokan ja ylemmän keskiluokan elämä 1800-luvun lopulla oli aika passiivista. Urheilua ei harrastettu, ruumiillista työtä ei tehty, ja palveluskunta huolehti arjen pyörittämisestä. Lomalla sitten saatiin liikuntaa, kun kylpylälomaan kuului ehdottomasti kävely; jos ei muuten niin puistoa ympäri useamman kerran. Muuta ohjelmaa olivat erilaiset kylvyt, esimerkiksi lämmitetyt merivesikylvyt ja illalla konsertit. Ruokalista oli kylpylän lääkärin suunnittelema ja aikakauden huomioiden ”kevyt”. Terveysloma kesti pitkään: kuukausi tai puolitoista oli hyvä hoitokuurin aika. Kylpylässä tavattiin muita oman säädyn vieraita, tutustuttiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Jotkut jopa innostuivat niin, että saattoivat pelata keilapeliä tai käydä uimassa.
Tallinnassa rakennettiin Kadriorgin rantaan kylpylälaitos 1813 ja 1840 sitten oikea merikylpylä ravintoloineen ja kirjastoineen. Kylpylässä tarvittiin kirjasto, sillä kävelyn jälkeen istuttiin puistossa ja lueskeltiin.
Pietarista Tallinnaan pääsi helposti laivalla, mutta suuri ryntäys Tallinnaan alkoi, kun rata Pietariin avattiin. Kadriorun ja keskikaupungin (nykyinen Vanhakaupunki) välille rakennettiin jopa hevosvetoinen raitiotie. Vaunu kulki kiskoilla tasaisesti, ja useaa matkustajaa riitti vetämään yksi hevonen. Sitten uusi rautatie rakennettiin Pietarista Krimille 1880-luvulla ja lomailijat lähtivät etelään.
Vaikka Virossa ei ollut kivennäisvesiä (Värska ei ollut vielä tunnettu lähde) niin terveellistä mutaa oli tarjolla. Lämpimät mutakylvyt olivat suosittuja ja kylpyläkaupunkeihin pääsi mukavasti rannikkolaivalla. Haapsalu ja Kuressaare olivat maineikkaimmat mutakylpypaikkakunnat. Haapsaluun avattiin ensimmäinen parantola 1825 ja Kuressaareen 1860. Pärnussa kylpylätoiminta lähti liikkeelle vasta sitten, kun kaupunki otti ohjat käsiinsä ja uudisti täysin vanhan kylpylän 1889.
Haapsalu oli niin kuuluisa, että jopa keisari kävi siellä lomailemassa sen jälkeen, kun rautatieyhteys Pietariin avattiin 1905. Haapsalun katettu asemalaituri on pitemmän puoleinen kaupungin kokoon suhteutettuna, mutta keisarillisesta kesälomajunasta piti kaikista vaunuista päästä heti sateen- / auringonsuojaan. Haapsalun suuruuden aikana 1900-luvun alussa kaupungissa kävi jopa 8 000 kylpylävierasta kesässä.
Kotimaanmatkailua ja turisteja
Viron itsenäistyttyä ja vapaussodan päätyttyä alettiin organisoida myös matkailua. Ensimmäinen tavoite oli herättää kotimaan matkailua, ja saada virolaiset tutustumaan omaan kotimaahansa. Heti vapaussodan jälkeen 1920 ylioppilas Johannes Maide kiersi kanootilla Viron ympäri ja kirjoitti matkastaan matkakirjeitä sanomalehtiin ja myöhemmin kirjan.
Vähän myöhemmin eli 1924 julkaisi urheiluseura Kalevin kustantamo kirjan Viron reissaaja eli ”Rändur Eestis”. Luontomatkailu ja Viron luontoon tutustuminen olivat kotimaanmatkailun alku. Myöhemmin 1930-luvulla alettiin rakentamaan ja kunnostamaan nähtävyyksiä, jotta sopivia matkakohteita olisi tarjolla.
Kylpyläkaupungit olivat jääneet, vaikka pietarilaiset matkailijat olivat kadonneet. Pärnussa kesiään viettivät nyt korkeampi virkamieskunta ja talouselämän vaikuttajat. Se oli se hienoston paikka, ja heitä palvelemaan rakennettiin loistelias Rantahotelli 1937.
Kulttuuriväki, kirjailijat ja näyttelijät viettivät kesiään Haapsalussa. Haapsalun kesäinen kulttuurielämä sotien välisenä aikana olikin vilkasta ja laadukasta.
Tavallinen virkamieskunta ja esimerkiksi opettajat puolestaan suosivat Aegviidun matkailukotia, johon oli hyvä rautatieyhteys Tallinnasta ja jota ympäröivät suuret metsät. Moni kaupunkilainen vietti kesän maalla sukulaistensa luona aivan kuten tuohon aikaan tehtiin Suomessakin.
Ulkomaisia turistejakin alkoi tulla. Pärnun vetonaula oli laivayhteys Ruotsiin, ja Tallinnasta puolestaan pääsi Suomeen. Esimerkiksi 1926 normaaliaikojen jo koitettua Virossa kävi 69 859 ulkomaista turistia, joista 4 528 oli Suomesta. Matkailun huippuvuosi oli 1936, jolloin turisteja oli peräti 160 110 ja joista suomalaisia oli 12 221. Suurin määrä ulkomaisia turisteja tuli kuitenkin naapurista eli Riiasta ja muualta Latviasta (52 738 vuonna 1926 ja 127 056 vuonna 1936).
Neuvostoajan rajoitukset
Sodanjälkeisessä kylmän sodan maailmassa jokainen länsimainen matkailija oli Neuvostoliitossa potentiaalinen vakoilija. Länsituristeille oli omat matkatoimistot (Inturist ja Sputnik nuorisolle), omat hotellit ja hotellien kuunteluhuoneet. Länsimaisesta turistista pidettiin hyvää huolta, hän ei ollut hetkeäkään omilla teillään.
Laivalinja Helsingistä Tallinnaan avattiin 1963 ja 1980 linjalle tuli Georg Ots.Viru-hotelli avattiin 1972. Matkailijamäärien kasvaessa valvonta ei voinut olla enää niin henkilökohtaista palvelua kuin se oli ollut. Alkoi itäturismin tarinoiden aika.
Samaan aikaan virolaisten lomailu oli organisoitu työpaikkojen kautta. Ammattiyhdistys jakoi ”tuusikuita” eli lomapaketteja. Pakettilomalle pääsi vaikkapa Pärnun kylpylään. Kaikille lomapaketteja ei riittänyt, joten jakamiselle oli objektiiviset sosialistiset perusteet.
Isommilla kombinaateilla oli omat lomakylät, joihin ne lähettivät omia työntekijöitään. Lomamahdollisuuksia oli mahdollista saada myös erilaisten yhteiskunnallista toimintaa harjoittavien yhdistysten kautta. Ulkomaanmatkailu tarkoitti kotimaan eli Neuvostoliiton sisäistä matkailua. Paremmin ansioituneet pääsivät käymään muissa sosialistimaissa ja luotettavimmat jopa kapitalistisissa maissa, kuten Suomessa.
Niillä, joita lomaonni ei suosinut, oli mahdollisuus viettää lomansa leirintäalueilla. Teltassa asuttiin koko kesäloma.
Oli myös huvilaosuuskuntia. Oman tyyppihuvilan sai rakentaa siirtolapuutarhaa muistuttavalle valvotulle alueelle.
Viron uudelleen itsenäistymisen myötä matkailu vapautui ja normalisoitui. Kansainvälinen erikoisuus on Tallinnan ja Helsingin keskinäinen suhde, nykyään poiketaan naapurimaan pääkaupungissa. Se on uutta matkailua.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
- Aina sitä on matkailtu

- RuhnuRahu 2026



- Narvan vanhakaupunki uudistuu: historiallinen Helsinginkatu palaa kaupunkikuvaan



Lue lisää samasta aiheestaHaapsalu historia huvila-alue kylpylät lomakylä matkailu Neuvostoliittto Pärnu










