| Enn Johannksen taideteokset elävät ja ääntelevät - ainakin osaan niistä saa koskea! |
|
 |
äin on myös virolaisen Enn Johanneksen kotona, jossa olohuoneesta suurimman tilan vievät hänen tekemänsä metalliveistokset. Ne helisevät ja kilisevät, liikkuvat, kunhan vain osaa oikein kädellä koskettaa.
Enn Johannes elehtii vilkkaasti, juttelee paljon ja esittelee muita töitään valokuvilta.
-Nyt minulla ei ole edes oikeaa ateljeeta, entisen myin pois ja rakennan Hiidenmaalle taloa- työtilaa, johon aion myöhemmin muuttaa.
Hiidenmaalle häneltä riittää sympatioita: sieltä löytyi mm. monen monta valurautapataa, joista syntyi teos 100+ 1, joka symbolisoi Viron parlamenttia, riikikogua, jossa on 101 jäsentä. Padat hän kyöräsi polkupyörän tarakalla Tallinnaan työstettäviksi. Näyttely on edelleen Viron Kansalliskirjaston pihalla. Muut padat veistossarjaa varten löytyivät roskiksista, kaatopaikoilta, tuttavien nurkista.
-Minun töissäni pitää olla aina joku ajatus, sanan symboliikkaa tai sanoma, muuten en koe onnistuneeni tai en ryhdy työhön.
Enn Johannes ei opiskellut suoraan taiteilijaksi tai valinnut uraansa sattumalta. Takana oli jo monelta kantilta värikäs elämä: korkeakouluopinnot Tallinnassa, valmistuttuaan Johannes oli erikoistunut lämmityskemiaan ja lämmitysjärjestelmiin. Sitten radistin hommat ja kolme vuotta maailman merillä kalastusaluksessa. Merimiehen ura lopahti kuitenkin merisairauteen. Morsetuksen opettajan työt ovat nekin tulleet tutuiksi ja lopulta nykyinen elämän tie avautui kiinnostuksesta taidenäyttelyihin. Ammattiopetuksensa Johannes on saanut Taideinstituutissa, Kunstiinstituut. Taideteollisuusmuseon luominen Tallinnaan on sekin paljolti Enn Johanneksen ansiota.
-Museon johtaminen edellytti kuitenkin niin paljon hallinnollisia puuhia, että luovuin, koska olen enemmän taiteentekijä.
Neuvostoaikaista taide- elämää ja mahdollisuuksia hän kuvaa sanalla määräykset.
Oli määräys että taiteilijalla pitää olla kolme yksityisnäyttelyä, vasta sitten hän voi ryhtyä ns. vapaaksi taiteilijaksi. Puhumattakaan töiden sisällöllisistä arvoista. Nykyaika taas on heittänyt yli laidan monet taiteilijat, on tullut minätyyppejä ja koko kapitalismin karmea aika, johon vain on sopeuduttava.
Uuteen järjestelmään sijoittuminen edellyttää taiteilijoilta varsin paljon:
-Ostovoimaa ei ole, taideteoksia ei voida hankkia koteihin tai julkisiin tiloihin kun ei ole rahaa. Vaikka itse saankin tukea esim. Taidesäätiöltä ja eläkettä peräti 1300 kruunua kuussa, niin tiukkaa tekee, kun vuokraan ja maksuihin menee 1000 kruunua kuukaudessa. Olen joutunut myymään omaisuuttani, saamiani taide- esineitä esimerkiksi. Siltikin me taiteilijat aina nitkumme edelleen.
Kekseliäisyyttä edellyttävät jo materiaalihankinnat, melkein kaikki muotoiltava kelpaa, oli se roskiksesta kuten paikatut valurautapadat tai ostettu alumiini tai folio.
-Ei minulla mitään lempimateriaalia ole, mutta alumiini on sekä eniten vihaamani että parhaiten työstettävä, mutta eihän materiaali ole syyllinen jos työ ei onnistu.
Metalli ja mitalit
Metalli on yleensä Enn Johanneksen erikoisalaa. Veistos, jonka teräksisiä tankoja pitkin lipuvat renkulat synnyttävät kamalaa meteliä - symbolisoi Viron pankkiromahduksia.
Eniten Enn Johannes on maailmalla tullut tunnetuksi mitaleistaan, joita hän on suunnitellut eri tahoille ja saanut töistään myös useita palkintoja kansainvälisissä kilpailuissa. Rahojen symbolien ja yritysten logojen tai leimasimien suunnittelu tuovat leivän taiteilijan pöytään.
Johanneksen töitä on yksityiskokoelmissa eri puolilla maailmaa, Tallinnassa esim. Tarbekunstimuuseumissa ja Kansalliskirjastossa.
[Teksti: Laura Rotko]
[Kuva: Jaak Kadarik]
|
