30.6.2022 | Kolumnit

Žorikin muistoksi

Patsaaseen on kuvattu myös pieni kissa. Žorikilla oli tapana liikkua kaupunginosan kissojen kanssa ja nukkua kissojen vierellä niitä vartioiden.

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva suomalainen toimittaja-kirjailija.

Tammikuussa 2022 tapahtui se mikä oli joka tapauksessa edessä pian. Merkkihenkilö kuoli. Se järkytti Tallinnan kalamajalaisia niin, että he järjestivät kynttilämuistoillan merkkihenkilön patsaan luona. Viron televisio kuvasi kyynelehtiviä pohjoistallinnalaisia, jotka laskivat kukkia muistomerkille.

Kyseessä ei ollut virolaisen taiteilijan, poliitikon tai yritysjohtajan kuolema, vaan merkkihenkilö oli koira; koko Kalamajan kaupunginosan yhteinen kulkukoira, viimeinen lajiaan.

Hän oli Žorik (2007–2022).

Vanhana pohjoistallinnalaisena olen itsekin törmännyt Žorikiin muutaman kerran. Se on luimistellut vastaan baari-illan jälkeen hiljaisella Soo-kadulla tai levännyt junan lämmittämillä kiskoilla Koplin radan varressa. Kärsin itse koirapelosta, mutta Žorik ei koskaan pelottanut minua. Se oli arka ja varovainen koira, joka kuitenkin säilytti mielenkiintonsa ihmisiä kohtaan.

Eläinsuojeluyhdistys osaa kertoa sivuillaan, että Žorik syntyi Suur-Patarei -kadun kulmilla vuonna 2007 ja asui ensimmäiset vuotensa erään vanhan miehen luona, mutta mies kuoli Žorikin ollessa vasta parivuotias. Sen jälkeen se oli asunut Paljassaaren sataman paikkeilla ja ajoittain Tööstuse-kadun lähellä autotallikeskittymän liepeillä.

Alueen ainoana kulkukoirana se onnistui aina pysymään rankkureiden ulottumattomissa ja hengissä se säilyi kalamajalaisten tarjotessa sille ruokaa ja lämpimiä nukkumapaikkoja. Vuosien varrella sen kuulo huononi ja vanhuus alkoi viedä voimia. Kalamajan Facebook-ryhmään alkoi ilmestyä kuvia huonovointisesta merkkihenkilöstä. Vuonna 2020 alkoi vaikuttaa, että Žorik oli niin huonossa kunnossa, että eläinsuojeluyhdistys otti koiran haltuunsa luvaten maksaa sen tarvitseman hoidon koiran elämän loppuun saakka. Se sai ensimmäisen loppuelämän kotinsa Maardun siirtolapuutarha-alueelta suomalaismiehen hoivista.

Kalamajan kuuluisimman koiran ystäviä olivat olleet kaikki. Kalamajan vaurastuva keskiluokka opetti lapsiaan, ettei Žorikia tarvinnut pelätä; läntisimmän niemennokan asunnottomat alkoholistit, niin sanotut Koplin miehet, pitivät sitä ystävänään; taiteilijat kuvasivat sitä projekteihinsa ja runoilijat kirjoittivat siitä runoja.

Kuvanveistäjä Kain Rezev teki Žorikista jopa veistoksen, joka pystytettiin uuden Arsenal-keskuksen edustalle Maailman eläinten päivänä lokakuussa 2020. Tapahtuma sai paljon huomiota kansainvälisessä lehdistössä.

Patsaaseen on kuvattu Žorikin jalkojen juureen myös pieni kissa. Kerrotaan, että Žorikilla oli kissaystävä joitain vuosia, mutta se jäi auton alle Kalamajan kaduilla. Žorikilla oli kuitenkin tapana ystävänsä kuolemankin jälkeen vielä liikkua kaupunginosan kissojen kanssa ja nukkua kissojen vierellä niitä vartioiden.

Žorik-veistos ei ollut ainoa lajiaan, vaan aiemmin Tartossa julkistettiin Riku-nimisen kulkukoiran muistoksi kohokuva kadun Supilinnan kaupunginosassa. Žorikista tuli kuitenkin niin kuuluisa, että Arsenal-keskuksessa käytiin vierailemassa ihan jo senkin takia, että voitaisiin nähdä kuuluisa koira edes vilaukselta. Sen suosikkipaikka olikin keskuksen parkkipaikan viereinen pusikko, jonne koiran tuntevat kauppa-asioilla käyneet kalamajalaiset saattoivat viskoa nakkimakkaroita ystävälleen.

Žorikissa oli jotain sellaista, johon hipsterikaupunginosan ihmiset halusivat ja osasivat samaistua. Merkkihenkilössään kalamajalaiset näkivät kaupunginosan identiteetin symbolin. Se oli rähjäinen sielu, joka oli virolaisittain introvertti, mutta halusi aina vapauteen. Sellainen aina liikkeellä oleva tunnus, jonka nähdessään pohjoistallinnalaiset tiesivät olevansa pohjoistallinnalaisia.

Perinteisesti eläimen mielestä puhuminen on tuomittu inhimillistämisenä. Eläintä on ajateltu lähes koneena, olentona, jota ohjaa vain ruoan ja lämmön tavoittelu. Filosofi Elisa Aaltola kritisoi mekanomorfiaksi kutsumaansa ajattelutapaa.

”Oikeasti esimerkiksi koira saa mielihyvää kontaktista ihmisen kanssa ja se on utelias kokemaan uusia asioita”, Aaltola sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Tämä ei ole inhimillistämistä vaan empiiriseen tutkimukseen nojaavaa tietoa.”

Žorikia olikin helppo pitää yksilönä. Sillä oli omia erityispiirteitä ja varsin omalaatuinen henkilöhistoria. Vielä viimeisinä vuosinaankin Žorik koki kaipuuta vapauteen, ja vaikka sille oli järjestetty hyvät oltavat, koiran oli paettava puutarhastaan retkille lähiympäristöön. Se oli älykäs, empaattinen ja elämänhaluinen merkkihenkilö.