15.1.2024 | Kolumnit

Stop! Älköön aika seisahtuko!

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva 
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Nostan vinyylilevyn soittimelle ja Stop, seisku aeg! kuuluu kaiuttimista heleän pehmeänä virona. Velly Joonas, tuo Tõrvan motownin ääni ja olemus, venyttelee Frida Lyngstadin paljon heikompaa versiota I See Red! (1982). En ole ihan varma mikä osa tästä vuonna 2015 remasteroidusta versiosta on alkuperäistä.

Suomalaista Tallinnan kävijää kiehtoo usein eteläisen naapurikansan pääkaupungissa sen traaginen historia. Eritoten elämänmakuinen kulttuurihistorian tarkastelu on nostanut päätään viime vuosina neuvostoelämän kummallisuuksien läpikäymisen kautta.

Neuvostoliiton miehityshistoriaa onkin parasta tarkastella punaisen imperiumin raunioiden länsimaalaisimman alueen näkökulmasta, sillä virolainen tarkastelukulma tuo esiin myös yksittäisten ihmisten suoritukset ja epäonnistumiset siinä missä vaikkapa Keski-Aasian tasavalloissa usein tarkastellaan asioita edelleen yhteisöllisesti.

Stop, seisku aeg! -kappaleen soittaa Lasnamäeltä kotoisin oleva nuorten venäläismiesten orkesteri Vstretša. Bilebändi etsi mahdollisuuksia päästä esiintymään, joten he kutsuivat nuoren näyttelijättären Velly Joonaksen kokeilemaan cover-äänitystä ulkomaan radiosta kuullusta kappaleesta. Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin kappale julkaistiin uudelleen ja siitä tuli hitti.

Ei mikään ihme. Lasnamäen ja Valgamaan yhteissoul on todella kiehtovaa. Niin taiteellisesti kuin symbolisestikin.

Velly Joonas syntyi Kohtla-Järvellä, mutta äidin kuoltua varttui Latvian rajan lähellä Tõrvan kylässä lastenkodissa. Jotenkin hän selviytyi vaikeissa oloissa ja pääsi opiskelemaan Lunatšarskin teatteritaiteen valtioninstituutissa Moskovassa. Ilmeisesti hän on juuri jäänyt eläkkeelle Vahenurmen päiväkodista, mutta laulaa yhä.

Stop, seisku aeg! on hämmentävä esimerkki siitä, miten kauniisti amerikkalaisen motownin kulttuurinen vaikutus kykeni ylittämään kommunistidiktatuurin kulttuurirajat, vieläpä luomaan jotain uutta, paikallisesti innottunutta ja kiehtovaa taidetta. Se kuvastaa hämmentävää vastakkaisten kulttuurien onnistunutta fuusiota, rauhanrakentamisen symbolia, mutta on samaan aikaan virolaisen omaperäisyyden ylistyslaulu.

Peilikuvallisena esimerkkinä mainittakoon Tarton kaupunginkirjailija Mart Kivastikin kirjoittama ja juuri suomennettu teos Barbarus (2021), joka kuvaa Neuvosto-Viron ensimmäisen pääministerin, runoilija-lääkäri Johannes Vares-Barbaruksen traagista elämää.

Barbarus oli kirjallisesti kosmopoliittinen tyylitaituri, jonka Stalinin luottomies Andrei Ždanov nosti Neuvosto-Viron nukkehallitsijaksi. Sivistynyt vasemmistoradikaali varmaankin ymmärsi nopeasti mihin hirvittävään tilanteeseen oli joutunut. Myöhemmin hän joko tappoi itsensä tai mahdollisesti tapettiin kuulustelujen yhteydessä.

Barbaruksen elämän kaltaiset historian kurkistuskohdista esiin pilkistävät yksittäisten ihmisten tarinat saivat elämänvalon hetkeksi kollektiivisen korahtelevan ruumiin harmaaseen arkeen. Ne ikään kuin maalaavat impressiivisen kuvan kolkon kokonaisnäkemyksen sisään ja muistuttavat, että kollektiivisen pahuuden keskelläkin kasvaa yksilöllisiä ihmisiä.

Kun punnitsee Velly Joonaksen ja Johannes Vares-Barbaruksen elämäntarinoita, neuvostoelämän hirvittävä sattumanvaraisuus nousee esiin. Radikaali runoilija päätyy virkaatekeväksi presidentiksi ja pääministeriksi, pakenee natseja Neuvostoliittoon ja toisen miehityksen alussa kuolee salaperäisesti.

Velly Joonas syntyi samoihin aikoihin kuin Vares-Barbarus kuoli, kasvoi sosialistisessa diktatuurissa ja näki Viron uuden vapautumisen. Hassua kyllä, hän kohtasi eläkeiässään oman taiteellisen kukoistuksensa, jonka juuret ovat juuri tuossa neuvostoajassa.

Jos ajanluvun tarkastelua laajentaa yksittäisten persoonallisuuksien elämäntarinoihin, kollektiivisiin kertomuksiin tulee kiehtovia säröjä. Mikään ei ole varmaa eikä aika voi koskaan seisahtua, vaikka niin brezhneviläisen kauden lopussa lauletussa kappaleessa vaaditaankin.