6.8.2023 | Kolumnit

Piirissaar kuvastaa Itä-Viron sitkeyttä

Kuva Andrei Chertkov

Piirissaar on tunnettu sipulia viljelevistä vanhauskoisistaan, kuten Peipsinjärven rantaseudut muutenkin.

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva 
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

”Kirkko oli tuossa vieressä. Minun isoisäni Kirill Smirnov oli täällä pappina”, Valentina Aman aloittaa. ”Tämä oli hänen kotinsa.”

Olemme matkustaneet poikani kanssa Viron ainoalle itäpuolella olevalle asuinsaarelle. Suomeksi vaikkapa Rajansaareksi käännettävä Piirissaar on tunnettu sipulia viljelevistä vanhauskoisistaan, kuten Peipsinjärven rantaseudut muutenkin.

Virolaiset saaret ovat olleet suomalaisille matkustuskohteina jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta Peipsijärven keskelle sijoittuva Piirissaar on edelleen varsin tuntematon nähtävyys vanhoine puutaloineen ja piskuisine kyläteineen.

Valentina Aman pitää Piirissaaren museota sukuperinteen mukaisesti. Isoisä Kirill toimi batjuškana, vanhauskoisena pastorina, peräti 30 vuoden ajan. Vuonna 2016 saarta kohtasi onnettomuus, kun kevätyönä kirkko ja sen kaksi lähintä rakennusta paloivat.

Tuli riehui kirkossa niin, että se oli vain muutamien metrien päässä Amanin talosta, mutta isoisänsä rakentamaa taloa urhoollisesti puolustanut rouva ja muut kyläläiset saivat pelastettua kylän kulttuuriaarteisiin kuuluvan, nyt museoksi muutetun talon.

Tulipalo on ilmiselvästi ollut shokki Valentina Amanille. ”Minä olen koulutettu ihminen eikä uskonto merkinnyt minulle paljonkaan”, hän sanoo. ”Mutta kun katsoin palavaa kirkkoa ja tuuli kävi minun taloani päin, minä lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa. Silloin tuuli kääntyi ja loput kylästä pelastui.”

Peipsin rantojen vanhauskoiset, raskolnikot toiselta nimeltään, ovat alkujaan ortodoksisen kristinuskon protestiliike, joka kääntyi vahvasti Venäjän valtiota vastaan. Suurin ponnin vastakumouksellisuudelle oli tsaari Aleksei Mihailovitšin kirkon käytäntöjä koskeva uudistustyö 1600-luvun puolivälissä.

Esipappi Avvakum lähti protestoimaan liturgisen järjestyksen muutosta vastaan ja keräsi ympärilleen merkittävän joukon uskovaisia. Kaikista pahimmaksi jumalanherjaukseksi vanhauskoiset kokivat ristinmerkin muuttamisen kaksisormisesta kolmisormiseksi. Tämä kertoi pappi Avvakumin mukaan siitä, että Venäjän valtio edusti antikristusta, mikä nykyvalossa tuntuu varsin uskottavalta väitteeltä.

Protestissa kävi niin kuin Venäjän kanssa yleensä käy: Avvakum ja joukko muita vanhauskoisia poltettiin roviolla 1600-luvun loppupuolella. Loput hakeutuivat valtakunnan rajoille turvallisemmille seuduille, kuten Vienanmeren rannikolle, Ääniselle ja Laatokalle, nykyiselle Valko-Venäjälle, Ilomantsiin ja Kuusamoon. Virossa heitä on tällä hetkellä arviolta vajaat 10 000, iso osa Peipsin lähettyvillä.

Piirissaarella asuu nykyään vain muutama tusina ihmistä läpi vuoden, mutta kesäasukkaat nostavat asukasmäärän joihinkin satoihin. Yhteysalus Koidula kulkee mantereelta Laaksaaren satamasta. Kyliä on kolme: Piiri, Tooni, Saare, mutta ne ovat käytännössä kiinni toisissaan.

Viime vuosina monet puutalot ovat muuttuneet värikkäiksi. On myös tavallista, että talojen ympärillä ei ole aitoja, vaan niiden ympärille on rakennettu poikkeuksellisen korkeita sipulipeltoja. Sipuli on tunnettua ympäri Viron ja saaren omaa sokeriherkkua, ja paikallista lahnakeittoakin osataan arvostaa, joskin lahnat ovat nykyään Peipsissä vähissä.

Kirjailija Vahur Afanasjevin (1979–2021) suosittu romaani Serafima ja Bogdan (2017) teki vanhauskoisista hetkeksi jopa suuren yleisön kiinnostuksen kohteen.

Piirissaaren myyttinen syntyhistoria tuo saarelaisuuteen lisää syvyyttä. Tarinan mukaan nimittäin itse Kalevipoeg on ollut saaren varsinaisena luojana.

Kansallissankari nimittäin palasi väsyneenä Venäjän-retkeltään ja nukahti Peipsijärven ääreen. Tyynyksi hän kaapaisi heinää päänsä alle. Kalevipojan nukkuessa paha noita vetäisi heinätukon tämän pään alta ja heitti Peipsiin. Suuren järven kuohkeat aallot keräsivät hiekkaa heinien päälle ja siitä syntyi Piirissaar.

Jos tutkitaan hieman eksaktimman tieteen kautta syntytarinaa, se on hivenen erilainen. Noin tuhatkunta vuotta sitten nykyinen Piirissaar oli vielä länsirannassa kiinni ollut niemi, jonka vedenpinnan nousu erotti omaksi saarekseen.

Suuren Pohjan sodan aikana vanhauskoiset löysivät syrjäisen ja turvallisen saaren paetessaan tsaarin vainoja. Rajasaaresta on tullut myöhempinäkin aikoina piilopaikka, sillä neuvostoarmeijaa pakoilleet miehet löysivät sen turvalliseksi piilopaikaksi. Vanhauskoisilla kun ei ollut tapana laverrella pakoilijoista valtiovallalle.

Pyöräilemme poikani kanssa pitkin kyläraittia. Saarella on jonkin verran liiketoimintaa, ainakin ruokakauppa, jonka edustalla paikallinen olutveikko istuu tölkkiensä kera, sekä yksi majoitusta tarjoava talo.

”Ei varmaan olis kiire, jos asuis täällä”, poikani sanoo ja katsoo olutta kiskovaa vanhaa miestä. ”Sitkeyttä varmaan täytyy olla”, vastaan lukiessani paikallislehden artikkelista juttua siitä, miten piirissaarelaiset säilövät talven varalta kellarit täyteen ruokaa. Yhteys mantereelle kun saattaa katketa huonolla säällä pitkäksikin aikaa.

”Kalevipojan pään alta pitäisi heittää taas vähän heinää tuohon järveen”, poika toteaa pragmaattisesti. ”Sais tien mantereelle.”