3.2.2023 | Kolumnit

Luetaan viroa, luetaan suomea

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva 
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Suomesta kuuluu hälyttäviä uutisia lasten lukutaidon heikentymisestä. Äidinkielen tunnit koostuvat opettajien mukaan kaikesta muusta kuin kirjallisuudesta, sillä oppiainetta on täydennetty lisävaatimuksilla.

Sisällöt vaikuttavat laajoilta. On vuorovaikutusta, ryhmäviestintää, monilukutaitoa, tiedonhankintaa ja eettistä viestintää. Aikaa ei jää kirjallisuudelle eikä pitkille teksteille.

”Äidinkieli on tärkeä aine – äänestä siis Jarkko Laine”, ilmaisi Suomen kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja oman mielipiteensä eduskuntavaalikampanjassaan parikymmentä vuotta sitten. Laine olisi asiassa oikeassa tänäänkin.

Katselin virolaista maaseutukoulua käyvän ekaluokkalaiseni lukujärjestystä. Viron kielen tunnit hallitsevat kokonaisuutta ja erikseen on vielä oppiaine, jossa opettaja lukee lapsille kirjallisuutta. Myöhemmillä alakoulun luokilla tulee mukaan erillinen kirjallisuuden oppiaine.

Heti ensimmäisen luokan alettua vanhemmat saivat pitkän lukulistan, jota pitäisi keräillä kaupoista ja kirjastoista. Lista koostui virolaisen lastenkirjallisuuden klassikoista, kuten Eno Raudin Sipsikistä (1962) tai Ellen Niitin Pille-Riinistä (1963). Lukupäiväkirjan pitäminen alkaa heti ensimmäisestä luokasta eikä kännyköitä pidetä koulussa esillä.

Virolaisille onkin luontevaa pitää omaa kieltään ja kirjallisuuttaan arvossaan. Huolimatta maan menestyksestä alustatalouden start-upien ja kehittyneiden järjestelmäsovellusten maailmassa, virolaiset filosofit ovat saaneet sanomansa läpi oppijärjestelmälle: fennougrinen ajattelu on erilaista kuin indoeurooppalainen ajattelu. Se johtuu kielestä.

Tästä virolaisilla on valitettavasti kokemusta. Miehityksen aikaan maassa totuttiin siihen, ettei omia tarkoitusperiä voinut ilmaista kulttuurisesti täysin erilaisesta lähtökohdasta lähteneelle miehittäjälle. Koko ajattelumaailma on erilainen. Virolaisessa puhekielessä ilmaistiin värikkäästi erilaisia luonnon muotoja tai jäljiteltiin ääntä paljon monimuotoisemmin kuin venäläisessä kansankielessä.

Konn krooksub, konna kurnuttaa; part prääksub, ankka rääkyy; karu röögib, karhu karjahtelee. Vahvoja, ilmaisuvoimaisia sanoja ja taatusti jännittäviä niemimaamme indoeurooppalaiselle enemmistölle.

Neuvostoliitto sen sijaan toi mukanaan uuskielen, jossa piti ymmärtää virastoissa luotujen sanojen kaksoismerkitys. Kieli ei luonutkaan rehellistä kuvausta siitä mitä maailma on, vaan sillä muokattiin todellisuutta sellaiseksi kuin haluttiin. Ja koska se ei onnistunut, luotiin valtava keinotekoinen kielellinen apparaatti, joka oli pakko pitää hengissä, jottei koko järjestelmä mädännäisyys paljastuisi.

Virossa on varsin pieni kirjailijakunta ja mitä nyt kollegoitani tunnen, melko epävarmoissa taloudellisissa kantimissa. Heidän yhteiskunnallinen arvonsa silti on suurempi kuin suomalaisilla kirjailijoilla. Runoilijoita juhlitaan päivälehdissä näyttävästi. Kirjailijat kiinnostavat pienilläkin paikkakunnilla. Filosofien mielipiteitä arvostetaan.

Virolainen kirjailija Jaan Kaplinski ajatteli, että virolainen, suomalainen tai vaikkapa ersäläinen ei ole välttämättä valmis heti muotoilemaan ajatuksiaan ”niin sanotussa kommunikatiivisessa tilassa”, kuten Kaplinskin ilmaisee. Ranskalaiselle ja italialaiselle itämerensuomalaisen ajattelu on erilaista, kenties syvempää, jotain jota on vaikeampi ilmaista heidän kielirakenteillaan.

Virossa tämä ymmärretään, kun Suomessa taas edelleen kuulee silloin tällöin ajatuksia englannin nostamisesta kolmanneksi viralliseksi kieleksi. Kyse olisi ainoan todellisen supervoimamme tahallisesta tuhoamisesta. Omalaatuisen ajattelun kuolemasta.

Kielen rakenteiden ja niiden taustalla olevien mallien sisäistäminen on olennainen osa minuuttamme. Suomalais-ugrilaisen kielten täysin poikkeavat rakenteet ja tausta tekevät omasta ajattelustamme erikoista, ei eksoottista, vaan luovalla tavalla ainutlaatuista.

Olemme sopineet pojan kanssa, että hän lukee yhden suomenkielisen tai vironkielisen satukirjan vähintään joka toinen päivä. Lisäksi tulevat koulun määräämät kirjat ja äänikirjat.

Hän saa toki lukea myös indoeurooppalaisia klassikoita. Nytkin äänikirjana on menossa Taru Sormusten Herrasta, suomennettuna tosin. Sen kirjoittaja muuten oli opiskellut suomea ymmärtääkseen ainutlaatuista fennougrista ajattelua.