Koti Liivinlahden keskellä
Teksti Mikko Virta, kuvat Andrei Chertkov, kartta Eve Jaansoo
Kihnussa asuva Kaisa Laos kertoo juhannuksen olevan kihnulaisille tärkeä juhla. ”Se on vuoden tärkein pyhä. Silloin pukeudutaan mahdollisimman hienosti, pannaan paras huivi päähän ja koristeltu pusero päälle."
Meri on hylkeen harmaa, kun lähdemme Munalaidin satamasta kohti kymmenen kilometrin päässä häämöttävää Kihnua.
Merimetso viilettää parimetristen aaltojen lomassa vaivatta. Kihnulaisittain kormonaut (viroksi kormoran) ei nauti näillä seuduilla suurta suosiota, sen ja kalastajien intressit kun ovat liian samankaltaisia.
Reilun tunnin merimatkan jälkeen yhteysalus Kihnu Virve saapuu saaren satamaan. Uusi satamarakennus ja torikatos odottavat matkailijoita, joita saarella käy kesän aikana jopa 25 000.
Satamasta tie vie mäntymetsän siimekseen, jossa keltaisen talon pihalla tapaamme Kaisa Laosin, kihnulaisittain Kolde Kaisan. 16-vuotiaalla kihnulaisella on juhlallinen viikonloppu takanaan. Hän lopetti juuri peruskoulun Kihnun kyläkoulussa, ainoana oppilaana luokallaan.
”Olin kahdeksan vuotta yksin luokalla, ensimmäisellä luokalla oli toinenkin oppilas. Ei se oikeastaan haitannut, totuin siihen. Oli tietysti harmi, etten voinut tehdä ryhmätöitä”, Kaisa kertoo.
Ystävien saamisessa ei Kaisan mukaan ollut ongelmia, koska eri-ikäiset lapset puuhasivat paljon yhdessä. Koulussa oli viime lukuvuonna 28 oppilasta. Syksyllä määrä nousee, kun ensimmäisen luokan aloittaa peräti seitsemän uutta oppilasta.
Huristamme viivasuorien mäntyjen välistä hiekkarannalle, jossa rantamännyt ovat saaneet taipua merituulten voimasta. Juhannuksen alla suosittu ranta ammottaa vielä tyhjyyttään. Kesähelteillä siellä riittää kuulemma auringonottajia.
Kaisa kertoo juhannuksen olevan kihnulaisille tärkeä juhla. ”Se on vuoden tärkein pyhä. Silloin pukeudutaan mahdollisimman hienosti, pannaan paras huivi päähän ja koristeltu pusero päälle. Juhannuskokon luona lauletaan vanhoja kihnulaisia lauluja ja esiinnytään.”
Kansallispuku on Kihnussa enemmän kuin juhlavaate. Moni paikallinen nainen pukeutuu punaraitaiseen hameeseen myös arkena. Kaisalla on kuvauspaikalla yllään hameen lisäksi perinteinen pusero ja huivi sekä jalassa nahkaiset tossut, jotka hän kertoo isänsä tehneen.
Unescon maailmanperintölistalle kuuluva Kihnun kulttuuri on ainutlaatuinen ja sen ymmärtävät myös saaren asukkaat. Koulun opetusohjelmaan kuuluu perinnekulttuurin tunteja, joissa opetetaan kihnulaisia lauluja, tansseja, käsitöitä ja Kihnun kieltä eli murretta.
Lähes kaikki koulun oppilaista opiskelevat jotain instrumenttia. Niin Kaisakin, joka soittaa viulua. Saarelta on tullut monia tunnettuja laulajia ja soittajia. Ehkä tunnetuin heistä on jo lähes yhdeksänkymppinen Kihnu Virve, jonka mukaan myös yhteysalus on saanut nimensä.
Lapset omaksuvat perinteiset tavat äidinmaidon mukana. Se näkyy esimerkiksi murteen puhumisessa tai tanssiessa. ”Kaikki Kihnussa osaavat tanssia.”
Kihnun tulevaisuus huolettaa Kaisaakin. Ihmiset eivät voi jäädä saarelle, koska töitä ei ole. Se vaikuttaa tietenkin myös siihen, ettei lapsia ole tarpeeksi ja koulu kutistuu.
Voivatko vanha perinnekulttuuri ja nykyaika elää rinnakkain?
”Olen sellainen ihminen, joka ajattelee, että kulttuuri ja ihmiset muuttuvat ja myös kieli muuttuu, se on väistämätöntä. Mutta uskon kyllä, että se on mahdollista.”
Syksyllä Kaisa lähtee saarelta Pärnuun, jossa hän aloittaa lukion. Muutos on valtava. Mitä nuori nainen alkaa eniten kaivata kotisaareltaan?
”Varmasti sitä, etten saa enää osaa saaren jokapäiväisestä elämästä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että välillä pitää käydä muualla, että osaa arvostaa sitä, mitä täällä on.”
Kaisa uskoo pärjäävänsä hyvin mantereella. ”Minussa on neljännes massakasta (mantereen ihminen) ja loput kihnulaista.”
Liiterin ovet avautuvat ja niiden takaa paljastuu tummanpunainen komistus, sivuvaunumoottoripyörä M75 vuodelta 1955. Menopelin ylpeä omistaja Raili Leas kertoo moottoripyörän olevan käytössä vain juhlapäivinä, joten akku on nyt poistettu.
”Aikaisemmin Kihnussa ei ollut autoja, joten moottoripyörä oli tarpeellinen kulkuväline. Silloin usein myös vaihdettiin sivuvaunu puiseen kalalaatikkoon, johon mahtui paremmin tavaraa”, hän kertoo.
Tuunattuja moottoripyöriä näkee raitilla vieläkin. Ja niillä huristeltiin myös Meelis Muhun dokumenttielokuvassa Kihnu Pulm, jossa seurattiin Railin ja hänen miehensä kolme päivää kestäviä häitä.
”Kihnussa on ihmeellistä asua. Lapset voivat liikkua itsenäisesti ja vapaasti. Tämä on turvallinen ja rauhallinen paikka”, kertoo Raili.
Tytär Kai on innokas laulaja ja soittaja, joka opiskelee koulussa peräti kolmea instrumenttia: viulua, kitaraa ja harmonikkaa. Kai esiintyy usein toisten lasten kanssa saaren tapahtumissa. ”Lapset esiintyvät saarella melkein joka viikko.”
Lisäksi Kai tekee Mark Soosaaren kanssa kihnunkielisiä uutisia radiossa. Myös Kaisa on tehnyt samaa hommaa monta vuotta.
Matkailu on Railin mukaan tärkeä tulonlähde Kihnussa, niinpä siihen suhtaudutaan pääosin myönteisesti. ”Kesän tuloilla eletään talven yli.”
Raili kertoo kulttuurituristeja tulevan yhä enemmän, aina Japanista asti. Yhden päivän aikana ehtii näkemään saaren tärkeimmät nähtävyydet majakasta museoon. Yöpymällä saa tietenkin vielä paremman kokemuksen ja kotimajoituksissa tutustuu paikallisiin asukkaisiin.
Kihnun museossa meitä odottaa johtaja Maie Aav. Kirkon naapurissa sijaitseva museo eli muusium sukeltaa syvälle Kihnun kulttuurin peruskiviin: kansallispukuun, kieleen, musiikkiin ja käsitöihin.
Museossa voi ihastella penkkiä, joka on päällystetty kansallishameen kankailla. Maie Aav esittelee siniraitaista kangasta.
”Tässä ei ole ollenkaan punaista, koska se on suruvaate. Kun suru pikku hiljaa väistyy, tulee kankaaseen hieman punaisia raitoja.”
Jokainen nainen itse tuntee, milloin on valmis täysin punaisen hameen käyttämiseen. Hameen väri kuvastaakin naisen tunne-elämää. Punainen on ilon väri, joten punaisessa hameessa voi jo tanssiakin.
”Kihnun naisella on keskimäärin 20 kansallispuvun hametta. Hame palvelee jopa parikymmentä vuotta, aluksi kirkkohameena ja lopuksi perunamaalla”, Maie Aav kertoo.
Kihnun laulava murre muistuttaa viroa, mutta on sen verran erilaista, ettei perusvirolainen välttämättä sitä ymmärrä. Neuvostoaikana asenteet murretta kohtaan olivat jyrkkiä.
”Kun kävin koulussa, oli kihnun puhuminen kiellettyä. Edes kansallishametta ei saanut käyttää”, Maie Aav kertoo.
Uuteen kukoistukseen oman murteen arvostus nousi Viron itsenäistyttyä uudelleen. Unescon suojelukseen Kihnun kieli ja kulttuuri pääsivät 2003.
Aav tuntee hieman huolta siitä, että monet lapset eivät enää puhu Kihnun murretta. ”Kieli on identiteetin suurin tunnus.”
Kalastus, hylkeenpyynti ja laivanrakennus olivat vuosisatoja kihnulaisten tärkeitä elinkeinoja. ”Kalastus on vieläkin Kihnussa tärkeässä osassa, saarella on 57 ammattikalastajaa.”
Museossa selviää, että myös kivien kerääminen merenpohjasta oli satakunta vuotta sitten hyvä tulonlähde. Kivet kun olivat haluttua tavaraa Riiassa, jossa niitä käytettiin katujen päällystämiseen. Monen merenkävijän kivirahat tosin kuluivat usein Riian kapakoissa.
Saarelta on lähtöisin monta legendaarista hahmoa, kuten merikapteeni Enn Uuetoa eli Kihnu Jõnn, joka seilasi laivallaan Rock Cityllä maailman merille. Kapteenin viimeinen leposija on kirkon naapurissa hautausmaalla.
Tulevaisuus näyttää Maie Aavin mielestä valoisalta, koska saaren ihmiset arvostavat omaa kulttuuriaan.
”Kaikki muuttuu ja niin pitääkin. Minun sukupolvellani on suuri vastuu siitä, että pidämme huolta kulttuuristamme ja välitämme kulttuurin arvostuksen myös lapsille.”
Hän uskoo kotisaaren vetovoimaan. ”Se joka on Kihnussa elänyt, osaa arvostaa saarta. Kaikki on täällä kompaktia ja koko saari on meidän yhteinen koti. En haluaisi asua missään muualla.”
Lue lisää samasta aiheestaKansallispuku kihnun saari laulava murre Viron saari
