7.12.2019 | Luonto

Karpalosuo kutsuu patikoimaan – Pärnun lähellä sijaitseva Nigula on upea retkikohde

Pitkospuureitti vie metsän siimekseen, jossa kulkijaa odottaa yllätys.

Alkutalven patikkaretki Nigulan suolle tarjosi rauhaa ja yllättäviä värielämyksiä.

Viitatianen! Tuttu, terhakas pi-tsä-ääni kuuluu koivunoksalta Nigulan luontopolun parkkipaikalla. Eläväinen lintu lennähtää leppään ja sitä seuraa toinen ja kolmaskin. Pian olen pienen tiaisparven ympäröimänä: tali- ja sinitinttien lisäksi kuuluu pyrstötiaisten sirahduksia ja pähkinänakkelin maiskahduksia.

Kertakaikkisen riemastuttava porukka, joka puhaltaa yhteen hiileen, jotta selviäisi talven ankarista olosuhteista. Remmin pienimmille, hippiäisille, se saattaa tosin olla melkoinen koettelemus.

Viitatiainen on oiva esimerkki lajista, joka puuttuu täysin Suomen pesimälinnustosta, mutta on Virossa tavallinen.

View Thumbnails

Tuuli humisee puissa, kun astun pitkoksille. En ole muutamaan vuoteen sattunut näihin maisemiin ja ilmassa on mukavaa löytämisen iloa. Pitkospuut ainakin on uusittu sitten viime kerran ja Nigulajärven rannalla seisova näkötornikin vaikuttaa melko uudelta. Viron metsähallitus RMK on ehtinyt panostaa tännekin.

Näkymä tornista suolle on vaikuttava. Olen aina pitänyt syksyisen suon väreistä. Niissä ovat kaikki täydellisessä harmoniassa: keltaisia heinätuppoja, punertavaa sammalta, ruskeita varpuja ja niiden välissä taivaan värejä peilaavia allikoita.

Sitten aurinko pilkistää pilvirintaman takaa ja muuttaa koko maiseman värejä hohtavaksi satumaailmaksi. Kuka vielä väittää, että marraskuu on harmaa ja ankea?

Metsän yltä löydän kotkan kaartelemasta. Hetken elättelen toiveita maakotkasta, mutta lyhyt pyrstö ja leveät siivet paljastavat sen merikotkaksi. Kiva havis sekin muuten melko vaitonaisessa talvipäivässä.

Ehkä vaikuttavinta suossa onkin maiseman lisäksi juuri hiljaisuus. Ja Nigulassa se on täydellistä. Ihmisten tuottamia ääniä ei kuulu mistään suunnasta.

Nigulaa voikin pitää todellisena erämaana, sillä lähimpään kaupunkiin, Pärnuun, on matkaa noin 60 kilometriä. Myös muutaman kilometrin päässä Latvian puolella levittäytyvät suuret suo- ja metsäalueet, jotka muodostavat Nigulan ja läheisen Sookuningan kanssa laajan suojelualueen.

Kesällä Nigulassa on enemmän kulkijoita, elämää ja ääniä. Linnustoon kuuluu tyypillisiä suolajeja, kuten liroja, pikkukuoveja ja kapustarintoja. Onpa täällä muutamia pareja riekkojakin. Ihan kuin Pohjois-Suomessa!

Pitkoksilla vastaan voi tulla myös tutkijoita, sillä Nigulassa on soita ja metsiä tutkittu jo yli puoli vuosisataa. Se on parhaiten tutkittuja soita koko maailmassa.

Edessä häämöttää metsäinen suosaari, jonka siimekseen pitkospuureitti sukeltaa. Suon keskellä kohoava metsä on hämmentävä kokemus. Valtavat metsälehmukset, jalavat ja vaahterat ympäröivät polkua. Harmaa, lehdetön lehtipuumaisema saa väriä sammalista, jotka ovat vallanneet vanhat kannot, maassa makaavat puut ja jalopuiden varret.

Polku loppuu puiseen tasanteeseen, jossa on penkkejä ympyrän muodossa. Se on kuin metsän alttari korkeiden puiden keskellä.

On melkein hiljaista, mutta jotenkin on tunne, että en ole yksin. Tiedän, että näissä maisemissa viihtyvät myös suurpedot, kuten sudet ja karhut. Voin melkein kuvitella, kuinka harmaa selkä vilahtaa kuusien takaa. Jos nyt tulisi hukka vastaan, niin…

Mielikuvituksen laukkaamisen keskeyttää töyhtötiaisen terhakas ääni. Jokin sitä ärsyttää kuusikon takana. Liekö hukka kuitenkaan, ehkä ”vain” viirupöllö.

Paluumatkalla aurinko on jo kadonnut pilviverhon taa. Kiristyvä pakkanen on muuttanut suolampien pinnat jääkristalleiksi.