Marginaalista pois – Tallinnan Kumussa on esillä virolaisten ja suomalaisten naistaiteilijoiden töitä

Presidentti Tarja Halonen (oik.) avasi taidemuseo Kumun Itsensä luominen -näyttelyn. Halosta opastaa Ateneumin erikoistutkija Anu Utriainen. Taustalla Sally von Kügelgenin maalaama alastontutkielma Pietarin taideakatemiassa.

Suomen ja Viron naistaiteilijat kuvaavat miten moderni nainen pisti savukkeen suupieleen ja siirtyi kotoa kuppilaan.

“Miesten maailmassa oman äänen kuultavaksi tekeminen vaati aikalaissisariltamme paljon voimia ja huumorintajua”, totesi Tarja Halonen avatessaan virolaisten ja suomalaisten naistaiteilijoiden yhteisnäyttelyn taidemuseo Kumussa Suomen itsenäisyyspäivänä.

Näyttelyn nimi on kuvaavasti Itsensä luominen, ja se on tähän mennessä suurin ja mahtavin naistaiteilijoiden esiinmarssi Virossa. Varsin suurena katselmusta voi pitää myös suomalaisten osalta.

Näyttely kattaa sadan vuoden jakson 1850-luvulta alkaen ja syntyi Viron taidemuseon ja Ateneumin  yhteisenä ponnistuksena. Esillä on lähes 400 teosta 120 taiteilijalta.

Mutta palataanpa päivään ennen avajaisia, jolloin molempien maiden taidelaitosten johtajat ja kuraattorit vielä kiertelevät jännittyneinä vastaripustettujen maalausten keskellä.

Valikoinnin urakoinneet Kumun kuraattorit Tiina Abel ja Anu Allas sanovat halunneensa erityisesti nostaa esille taiteilijoita, jotka sukupuolensa takia ovat jääneet tähän asti liian vähälle huomiolle.

“Prosessi oli dynaaminen, sillä materiaalia oli paljon. Oli meillä pientä vääntöäkin, Tiina toi töitä sisään ja minä vein ulos. Ja päinvastoin”, paljastaa Allas naureskellen.

 

Ateneumin johtaja Marja Sakari bongailee jännittäviä rinnastuksia, joita Abel ja Allas ovat onnistuneet luomaan eri maiden ja aikakausien taiteilijoiden teosten välille. Kumun näyttelyn konsulttina toiminutta erikoistutkija Anu Utriaista viehättävät puolestaan Karin Lutsin ja Mein siskosten itsetietoiset naiset.

“Modernismin aikakaudella virolaisten tyyli on ollut rajumpi, jotenkin särmikkäämpi. Suomessa tällaista on aika vähän.”

 

Naisjoukon hekottelun kirvoittaa Greta Hällfors-Sipilän Sinipukuinen ihailija, aikansa ironinen kannanotto seksuaaliseen häirintään.

Välillä seurue pohdiskelee hilpeästi, miksi Pietarin piirustuskoulun miesmallien sukukalleudet on peitetty ampiaispesää muistuttavalla suojalla.  Kumun johtaja Kadi Polli kertoo selvittäneensä asian.

“Epäilimme alkuun, että silmiinpistävä suojus oli vain naisia varten, mutta kävi ilmi sen olleen koulussa yleisesti tapana.”

Alastonmallien kuvat on maalannut huikean lahjakas baltiansaksalainen Sally von Kügelgen, jolla oli onni opiskella Pietarissa 1880-85. Muun Euroopan oppiahjoissa naisia ei vielä tuolloin päästetty piirtämään elävää mallia lainkaan.

Taiteessaan naiset kuvasivat naista – ja itseään

Pääosa tauluista on ripustettu teemoittain saleihin, joissa kahden maan ja eri aikakausien taiteilijat käyvät keskinäistä dialogia. Suurille suomalaisille naistaiteilijoille –  kuten Tiina Abel heitä nimittää – on kuitenkin varattu oma osasto.

“Suomalaiset naistaiteilijat olivat tuolloin koulutetumpia, paremmin kärryilla taidesuuntauksista ja matkustelivat enemmän kuin virolaiset.”

 

Abel harmittelee, ettei Helene Schjerfbeckin ikonisia omakuvia nähdä Kumussa, sillä ne ovat koko

kevään taiteilijan matkoista kertovassa näyttelyssä Ateneumissa. Tuotannosta on esillä useita

vähemmän tunnettuja, mutta juuri siksi kiinnostavia teoksia.

Ehkä hämmästyttävintä on se, että Schjerfbeck teki taitavia kopiota tunnetuista maalauksista. Kyseessä oli ajan tapa, naistaiteilijat tienasivat yleisesti kopioimalla kuuluisien maalareiden teoksia.

 

Laajemmin näyttelyssä esitellään kahta virolaista taiteilijaa. Juuli Hagen Schwartz oli ensimmäinen määrätietoisesti uraa luonut ja maalaamalla elantonsa ansainnut 1800-luvun maalari. Sukupuolirooleille piupaut antanut Karin Luts puolestaan oli 1920-30-lukujen mielenkiintoisimpia taiteilijoita.

“Karin Luts kuvasi itseään lähes pakkomielteisesti, hän maalasi kymmenittäin omakuvia eri asennoissa. Ryhmäkuvissakin kaikki naiset näyttävät häneltä. Luts ei välittänyt mistään itsensä ja taiteilijuutensa lisäksi, hän oli hyvässä mielessä narsistinen”, sanoo Anu Allas.

Allaksen mukaan nainen oli naistaiteilijoille keskeinen hahmo omassa taiteessa, vaikkei nainen ollut keskeinen toimija yhteiskunnassa. Perheeseen, privaattiin ja lapsiin fokusoituneet naiset käsittelevät taiteessa loputtomasti itseään ja naisena olemista. Miehiä teoksissa näkee hämmästyttävän vähän.

Emansipoituminen kulminoitui modernismin aikakaudella sotien välissä. Naistaiteilijoiden maailman avartumista kuvaavat myös tilat, kun kotoisista interiööreistä siirryttiin julkisille foorumeille.

 

Naistaiteilijat nosteessa

Sadatta toimintavuottaan juhliva Viron taidemuseo ei ole koskaan esitellyt naistaiteilijoidensa tuotantoa näin suuressa mittakaavassa. Omien naistaiteilijoiden systemaattisempi tutkimus on sekin vasta lapsenkengissä.

Hyvänä alkupotkuna voi pitää näyttelyyn liittyvää 250-sivuista teosta, johon on koottu artikkeleita suomalaisilta ja virolaisilta taiteentutkijoilta. Viroksi ja englanniksi julkaistu teos on myynnissä taidemuseossa.

Suomessa naistaiteilijoista on tehty laajaa tutkimusta jo 1980-luvulta alkaen. Kumun näyttelyllä on  kytkös Ateneumin 2017 tuottamaan ja maailmalla yhä kiertävään Moderni nainen -näyttelyprojektiin. Anu Utriainen oli toinen sen kuraattoreista ja toimi myös Kumun näyttelyn konsulttina.

“Kumun näyttely on paljon isompi, laajempi ja aikajanakin on pidempi”, vertaa Utriainen.

Hän uskoo, että Virossa näyttely nostaa esiin varjossa olleita naisia. Utriainen osallistui viime syksynä tarttolaisen taidekoulu Pallaksen 100-vuotisjuhlaan ja havaitsi, että jo alkuaikoina koulussa oli paljon naisia opiskelijoina. Mihin he myöhemmin katosivat?

Kumun johtaja Kadi Polli haluaisi viedä yhteisnäyttelyn maailmalle. Hän on varma, että virolaisten ja suomalaisten taiteilijoiden parhailla paloilla olisi vientiä, sillä naiset ovat olleet jo pitkään nosteessa taidemarkkinoilla.

Kumu aikoo tuoda naistaiteilijoita parrasvaloihin myös jatkossa. Näyttelystä ja uusista löydöistä on Pollin mukaan suurta hyötyä jo tänä vuonna, kun Kumussa uusitaan vanhemman kauden perusnäyttelyä.

 

Säätyläisnaisten harrastuksesta ammatiksi

Näyttely osoittaa miten pitkän matkan naistaiteilijat kulkivat sadassa vuodessa. Se kertoo naistaiteilijoiden kouluttaumisen ja ammatissa toimimisen mahdollisuuksista sekä ammattitaiteilijan roolin omaksumisesta.

Kivinen alkutaival oli hyvin samankaltainen sekä Virossa että Suomessa. Oppia haettiin Keski-Euroopasta ja Pietarista, usein yksityisopettajilta, sillä arvostettujen koulujen ovet olivat pitkään suljetut naisilta.

Siveltimen saivat ottaa käteensä alkuun säätyläisnaiset, Virossa baltiansaksalaiset ja Suomessa ruotsinkieliset. Kuvataiteen opiskelu sisältyi yläluokkaisen naisen koulutukseen siinä missä pianonsoitto tai kirjonta.

 

“Ensimmäinen suomenkielinen kansan parista tullut taiteilija oli Tuulikki Pietilä. Hän oli muuten myös ensimmäinen suomalainen nainen, joka valittiin Ateneumin taidemuseon hankintalautakuntaan. Ja se tapahtui vasta 1960-luvulla”, kertoo Anu Utriainen.

Varsinkin 1800-luvulla taiteilijan ammatin valinnut nainen valitsi samalla naimattomuuden. Mies ja lapset katkaisivat useimmilta uran.

Koska naisen katsottiin kuuluvan kodin piiriin, hänen sopi parhaiten kuvata pieniä aiheita. Siksi tuon ajan töissä näkee paljon asetelmia, lapsia ja interiöörejä.

“Taustalla vaikutti tietynlainen taidehistoriallinen käsitys miehen roolista taiteessa ja naisen roolista kotona.”

Anu Utriaisen mukaan suomalaiset naistaiteilijat olivat silti 1800-luvun loppupuolella rohkeita ja kekseliäitä taiteen uudistajia, eri tyylisuuntien ja ilmaisukeinojen ja tekniikoiden kokeilijoita.

 

 

Solidaarisuus auttoi taiteilijasiskoja

Perinteet alkoivat kunnolla murtua vasta maiden itsenäistyttyä. Sekä Virossa että Suomessa naisia kaivattiin kansallisiin talkoisiin, tosin mieluiten marginaalissa.

Virallinen taidepolitiikka suosi kansallisromanttista ja Suomi-identiteettiä vahvistavaa linjaa. Anu Utriaisen mukaan maalaustaidetta pidettiin taiteen huippulajina, ja sankaritaiteilijan osa lankesi luonnostaan miehille.

Grafiikkaa ei arvostettu samalla tavalla, ja molemmissa maissa naiset valitsivat sen usein ilmaisukeinokseen, sillä se mahdollisti etenemisen uralla.

Naistaiteilijat viehättyivät myös enemmän ennakkoluulottomista modernistisista taidesuuntauksista, jotka kävivät kädenvääntöä kansallishenkisyyden kanssa pitkälle 1900-luvun puoliväliä.

Grafiikka vaati paikkaa ja välineitä, ja sitä kautta naistaiteilijat verkostoituivat tehokkaasti auttaen toisiaan. Suomessa syntyi solidaarisia maalarisiskoja, jotka matkustelivat yhdessä, jakoivat asunnon ja ateljeen.

“Ilman verkostoja uran luominen olisi ollut vaikeaa. Naiset tukivat toisiaan ylittämättömän tärkeällä tavalla”, Utriainen toteaa.

Myös Tarja Halonen viittasi näyttelyä avatessaan naistaiteilijoiden keskinäisen solidaarisuuden merkitykseen.

“Verkostot olivat avainsana konventioiden murtumisessa ja uusien merkitysten luomisessa.”

 

Itsensä luominen – Emansipoituva nainen Viron ja Suomen taiteessa -näyttely 26.4.2020 asti taidemuseo Kumussa, Weizenbergi 34, / Valge 1, Tallinna.

 

Teksti Arja Korhonen, Kuvat Viron taidemuseo, Tiit Tamme / Scanpix

Lue lisää samasta aiheesta
greta hällfors-sipilä helene scherfbeck juuli hagen schwartz kadi polli Kumu lydia mei naisten taide sally von kügelgen