KiKuMu-festivaalilta hyvä ensikertalaisen suoritus
Teksti ja kuvat Stewart Johnson
Tämän uuden festivaalin nimi tulee sanoista elokuva (Kino), kulttuuri (Kunst) ja musiikki (Muusika) – moniulotteinen nimi, joka sopii hyvin kuvaamaan tapahtuman luonnetta, festarikävijöiden pukeutumistyyliä ja alueen kirjavaa ohjelmatarjontaa. Alle tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta, Jänedan kartanon ympäristössä järjestettävä KiKuMu tuntuu enemmän valtavilta juhlilta kuin festivaalilta.
Kartano on upea punatiilinen rakennus, joka on rakennettu 1900-luvun alussa korvaamaan alkuperäinen, jo tuhoutunut kartano, jonka ensimmäinen maininta on vuodelta 1510. Viereinen neuvostoaikainen maatalousoppilaitos valmistui vuonna 1975, ja se on niin ruma, että sitä on melkein mahdotonta olla tuijottamatta. Lopulta sekin muuttuu kokemuksena kauniiksi – aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi jotkut germaaniset kielet. Kartanopuistossa on lampia, joiden vartioina toimii vihaisia joutsenia, ja muut kartanon rakennukset on entisöity – niiden väliin on kuitenkin sijoitettu pakollisia harmaatiilisiä ”haistakaa paska” -rakennuksia, joita Neuvostoliitto mielellään sijoitti säilyneiden paikallisten rakennusten lomaan. Jossain näiden keskellä on pieni alue, jossa on rikkonaista asfalttia, puita, väliaikaisia aitoja ja tilapäinen lava festivaalin pääkonsertteja varten.

Saavuin varhain iltapäivällä, sillä halusin vihdoin nähdä suosikkiartistini Vaiko Eplikin keikalla. Olen asunut Virossa yli 25 vuotta enkä ole kertaakaan nähnyt häntä livenä. Saapuessani tapahtumapaikalle kohtasin kuitenkin hieman hämmennystä ja pelkäsin jo, että myöhästyisin.
Autolla lähestyessäni näin kyltin, joka viittasi pysäköintiin, mutta siinä ei lukenut, että se liittyisi festivaaliin. Vain satunnainen niittyparkkipaikka kaukana festivaalialueesta. Ajattelin sen olevan ehkä jonkun paikallisen viljelijän huijaus, jolla hän yrittää veloittaa pysäköinnistä ennen virallista aluetta, joten jatkoin Jänedan kartanolle. Pääsin ajamaan suoraan porttien luo. Olin kuitenkin itse tulossa leiriytymään, vaikka sisämajoitusta olisi ollut runsaasti tarjolla. Ainoa kysymys oli, missä leirintäalue oli? Opasteet olivat harvassa, ja kun lopulta näin kyltin leiriytymisestä, oli siellä vain parkkipaikka. Onneksi pysäköinninvalvoja neuvoi ystävällisesti ajamaan parkkipaikan läpi takana olevalle niitylle, jossa leirintäalue sijaitsi.
Parkkeerattuani ja päätettyäni pystyttää teltan vasta Eplikin keikan jälkeen, oli vain muutama askel portille. Samaan aikaan näin tuttuja kavereita saapumassa jalkaisin paikalle. Eplik viritteli soitintaan ilman bändiä ja ilman turvamiehiä. Ketään ei kiinnosta, vaikka olisit maan tai koko maailman huippuartisti. Michael Fassbender oli Virossa viime vuonna ja kuulemma järkyttyi siitä, että hän sai kulkea vapaasti ilman saattajia tai naamioita. Viro on hyvä paikka kuuluisuuksille irrottautua julkisuudesta.

Eplik aloitti akustisen, 45-minuuttisen konserttinsa täsmälleen kello 15 lauantaina. Hänen yhteytensä yleisöön oli niin vahva, että vaikka hän soitti meille, tuli nopeasti selväksi, että meidän aplodimme ja kiitoksemme ruokki hänen energiaansa lavalla. Aikataulu oli tiukka, ja hän ehti soittaa vain yhden encore-kappaleen ennen kuin katosi kiireellä seuraavalle keikalle. Kukaan ei pyytänyt yhteiskuvaa. Minua houkutti ajatus kuvasta, mutta olen oppinut käyttäytymään enemmän virolaisittain ja vähemmän amerikkalaisittain.
Oli aika syödä. Edessä oli pitkä yö, ja piti tankata kunnolla. Festivaalilla oli vain kaksi ruokarekkaa. Jonot eivät olleet pitkiä ja ruoka tuli nopeasti, mutta annokset olivat pieniä ja riisi currylle sekä bibimbapille oli hieman alikypsää. Mutta kymmenen euroa pienestä ateriasta nykypäivän Virossa… Ei voi valittaa…
Juomat olivat toinen juttu. Festivaalialueella oli useita baareja, joissa palvelu oli nopeaa ja jonot lyhyitä. Kaikki juoma- ja ruokailuastiat olivat kuitenkin uudelleenkäytettäviä, ja niistä piti maksaa pantti. Ongelma oli, että useimmat maksoivat kaiken, myös pantin, kortilla. Kun yritti palauttaa kuppeja, myyjillä ei ollut enää kolikoita, joten panttia ei saanut takaisin. Tämä johti oluen 20 % piilokorotukseen. Uskon, että tämä ratkaistaan ennen seuraavaa tapahtumaa.
Sillä välin lavalla soitti kaksi shoegaze-bändiä. Toinen oli virolainen mariin k. ja toinen Brooklynista, New Yorkista. Vaikka tämän elegantin musiikkityylin nostalgia varmasti vetoaa moniin meikäläisiin, se tuntui hieman väärältä valinnalta keskelle kesäistä iltapäivää Virossa. Bändien välissä kaiuttimista kuului Cocteau Twins.
Kello kuusi toivoin näkeväni Maarja Nuutin keikan toisella lavalla, mutta törmäsin useaan vanhaan virolaiseen ystävään, joita en ollut nähnyt vuosiin. Tässä yhteenveto keskustelustamme:
Minä: Hei, kiva nähdä! Siitä on aikaa.
Virolainen ystävä: Niin on.
Minä: Mitä kuuluu?
Virolainen ystävä: Näkemiin.
Vaelsin sillan yli, joka kulki koulun takana olevan lammen yli ja päädyin järvelle. Monet festivaalivieraat uivat, ja paikalla oli sauna pientä maksua vastaan. Samaan aikaan pieni yleisö seurasi rannan shakkiturnausta. Pidin siitä, että näin enemmän kuninkaita kaatumassa kuin festarikävijöitä, mikä poikkeaa monesta muusta tapahtumasta. Taustalla soitti useita Viron parhaita DJ:tä 90-luvulta nykypäivään.

Elokuva ja taide – nämä kaksi elementtiä olivat vielä näkemättä tässä elokuvan, taiteen ja musiikin festivaalissa. Menin sisälle koulurakennukseen, joka osoittautui sisältä valtavaksi. Kolmannessa kerroksessa oli jopa kaksi ulkoterassia, joissa kasvoi ruohoa ja puita. Elokuvahuoneessa oli ohjelmaa ja käytävillä useita taidegallerioita, joissa oli installaatioita, maalauksia ja valokuvia. Taide oli hyvää, mutta oikeastaan pidin enemmän omituisen neuvostoarkkitehtuurin tutkimisesta.
Yllätyksekseni löysin vanhemman sommelierin myymässä samppanjaa ja kuohuviiniä laseittain ja pulloittain keskeltä tätä kaikkea. ”Mistä tämä samppanja on kotoisin?” kysyin. ”Champagnesta”, hän vastasi ystävällisesti. ”Entä kuohuviini?” jatkoin. ”Ei Champagnesta”, hän vastasi kuivasti viroksi.

Ilta taittui yöksi, ja koitti konsertti, josta en odottanut nauttivani näin paljon: Meisterjaan. Nuorimies soittaa parmupilliä matalalla jytisevien etnofolk-biittien, kurkkulaulun ja sähkökitaran säestyksellä. Olin kuullut hänestä aiemmin, mutta en uskonut tällaisen musiikin olevan niin hauskaa livenä. Olisin toivonut hänen soittavan pari tuntia lisää. Mutta hänen jälkeensä oli muotinäytöksen aika.
Kyllä, keskiyöllä muotinäytös musiikkifestivaalilla. Tämä osuus oli kuitenkin hieman outo, sillä se näytti lopulta vain humalaisten viisikymppisten miesten tanssilta lavalla – muodista ei ollut tietoakaan. Vaeltelin vielä ympäri aluetta ja löysin huoneen, jossa soitettiin EDM:ää. Vietin siellä loppuyön ennen kuin palasin teltalle.
Vaikka leirintäalue oli aivan festivaalialueen vieressä, yö oli rauhallinen ja hiljainen. Nämä festarikävijät osasivat käyttäytyä. Täysin toista maata kuin Õllesummer tai Woodstock ‘99.
Herätessäni olin nälkäinen. Ruokarekat eivät vielä olleet auki, mutta yhdestä majoituspaikasta sai aamiaisen kympillä. Aamiaismainos löytyi ulkohuussien kyljestä. Aamubuffet oli kuitenkin aika mitätön hintaansa nähden: leipää, juustoa, kinkkua, kaurapuuroa ja kirsikkahilloa. Onneksi läheinen kauppa oli auki sunnuntaiaamuna yhdeksältä.

Kaiken kaikkiaan KiKuMu-festivaalista jäi hyvä mieli. Tämä oli heidän ensimmäinen tapahtumansa, ja he tekivät hyvää työtä, pienistä kömmähdyksistä huolimatta. Ainakaan kömmähdykset eivät johtuneet humalaisista väkijoukoista. Odotan innolla ensi vuoden festivaalia!
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
- Kaksi virolaismuseota ehdolla Euroopan parhaaksi

- Musiikin iloa 10 tenorin voimin



- Tallinnan lentoasemaa laajennetaan



Lue lisää samasta aiheesta











