10.7.2025 | Kolumnit

Virolainen kulttuuri osaa nojata vanhaan luodessaan uutta

Kuva Andrei Chertkov

Kuvittelen hevosten vetämät herrasväen suosimat uimakoppivaunut vedenrajaan, sieltä muodikkaissa vartalon peittävissä uimapuvuissaan veteen loikkivat herrat tahi ujostelevat rouvat.

Ville Hytösen kolumni
Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva 
Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.

On kuuma kevätpäivä Pohjolan Rivieralla. Meretaren paviljonki hohkaa Narva-Jõesuun rannalla kultaisena kuin matala haavepalatsi. Sisään tullessa täyspuiset lakatut pöydät ja eestinaikaiset art deco -tuolit kutsuvat seurakseen, joten istun, tilaan kivennäisveden ja kahvin. Katselen ulos matalaa rantavettä ja sen äärellä kyykisteleviä ja juoksevia hahmoja kuin vanhassa näytelmässä.

Yritän kuvitella itseni itsenäisyyttä edeltävään Viroon, sinne itäisen rajapyykin kylpyläalueelle, jonka historia alkoi jo 1873, jolloin Hungerburgin kalastajakylästä alettiin kehittää Pietarin aristokraattien lomakeskusta.

Yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolen Narvan pormestari Adolf Theodor Hahn kehitti Narva-Jõesuuta kunnostamalla katuja ja rakennuttamalla ylellisiä mökkejä tsaarin Venäjän rikkaille. Mainosluonteinen kampanja onnistui, ja alueelle virtasi niin asukkaita kuin täysihoitolayrittäjiä, esimerkiksi arvostettu tohtori Zaltsman oman parantolansa kanssa.

Kun katson ravintolan juuri pestyjen lasien läpi rantaviivaa, kuvittelen hevosten vetämät herrasväen suosimat uimakoppivaunut vedenrajaan, sieltä muodikkaissa vartalon peittävissä uimapuvuissaan veteen loikkivat herrat tahi ujostelevat rouvat. Tunnen tuulen vinoon tuivertamien mäntyjen neulasten ja matalan meriveden tuoksun.

Vanhan Viron aikana Narva-Jõesuu ehostautui entisestään. Pansionaatit, suippukaarisista torneistaan tunnettu valtava Villa Irene ja puinen kaunokainen Mon Repos sekä patruuna Zinovjevin pitsihuvila elivät loistokauttaan. Villa Capriccion hotellissa lomaili merkkivieraita, muun muassa Suomen presidentti Svinhufvud. Kaivohuoneen salongissa soi orkesterimusiikki, ja alkuillassa ihmiset kulkivat suvipuvuissaan pitkin Hahnin tietä kohti Valoisaksi puistoksi kutsuttua viheraluetta.

En tiedä johtuuko vanhanaikaisen estetiikan läpitunkema fantasiani ensimmäisestä lämpimästä päivästä vaiko siitä, että olen auttamatta saavuttanut keski-ikäisyyteni. Menneisyydestä haaveilu tuntuu siltä kuin haaveilisi tulevasta.

Virossa näkee usein vanhan Viron, ensimmäisen tasavallan, aikaista ylisukupolvista nostalgiaa. Kuursaaleja, kartanoita ja vanhoja taloja kunnostetaan, ja nuoret miehet pukevat rusetit kaulaansa tärkeissä tapahtumissa. Niin etiikaltaan kuin estetiikaltaankin karmivaa neuvostokautta edeltävä aika nousee esiin niin nykyarkkitehtuurin viittauksissa, museoiden näyttelykuvauksissa kuin filmatisoinneissakin.

Ja kuten etiikan ja estetiikan yhteistaipaleissa yleensäkin, sadan vuoden takaisessa maailmassa on paljon nykyistä. Viro oli tuolloinkin pieni nouseva valtio, joka ymmärsi omat erityispiirteensä juuri provinsiaalisuuden ja kansainvälisyyden liittymäkohdissa.

Sivistystä kunnioitettiin, tapakasvatusta pidettiin arvokkaana, rehellisyydellä ja yritteliäisyydellä oli sijansa. Yleishahmotelma oli toki porvarillinen ja talonpoikainen, ehkäpä työnteon ja kansallisen eetoksen takia. Työteliäs Viro oli hetken aikaa bruttokansantuotteeltaan veljeskansa suomalaisia rikkaampi.

Jotain samaa on tässäkin päivässä. Virossa ollaan nälkäisiä kansakunnan rakentamisen osalta. Yhteiskunta muuttuu vuosi vuodelta yhä enemmän Pohjoismaiden kaltaiseksi. Verotusta lisätään, koulutusta parannetaan. Merkittävin ero Suomeen lienee kulttuurin yleinen käsittäminen pienen maan elinehdoksi. Kun suomalainen valtiovarainministeri julistaa taiteen olevan luksusta, virolainen ajattelee sen olevan eksistentiaalinen kysymys.

Ajattelen Meretaren rantamaisemassa, että tänä iltana Valoisassa puistossa taas soitetaan musiikkia. Ehkä joku nuorisolainen pukee rusetin kaulaansa kirmatessaan toisen kanssa rannalle. Historian tuominen nykypäivään ei ole anakronistista vaan ylisukupolvista muistelua, kulttuurin kunnioittamista.

Jäin odottelemaan ystävääni. Olkoon hän sitten tallinnalainen Jaan Poska (1866-1920), Narvan pormestari Adolf Theodor Hahn (1832-1914) tahi joku tuoreempi tuttavuus. Tärkeintä lienee se, että voimme istuskella kivennäisvesien äärellä juttelemassa tällaisista asioista, muistella menneitä ja haaveilla tulevista asialliset rusetit kaulassa. Ehkä uusista kirjoista keskustellen.