Omena- ja kirsikkavarkaissa
Ville Hytösen kolumni Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.
Olen ajatellut viime aikoina lastenkasvatuksellisia eroja Viron ja Suomen välillä.
Pojallani on eräs hyvä ystävä, kahdeksanvuotias pikkupoika S. He ovat sellainen samanlainen hauska parivaljakko kuin vanhoista virolaisista poikakirjoista usein löytyy: kiipeilevät puissa ja ryöväävät naapureilta omenia.
Poikani ystävä S on kuitenkin eräällä tavalla hyvin omaperäinen. Hän nimittäin rakastaa busseja ja niissä matkustamista. Eikä vain rakasta, vaan hän on jo vannonut ryhtyvänsä bussikuskiksi aikuisena.
Ensimmäisen kerran ymmärsin hänen olevan tosissaan, kun S luetteli minulle ulkoa erilaisten bussireittien aikatauluja. Heidän yhteisen koulunsa työhöntutustumispäivänä poikani oli kanssani Helsingissä Suomen Kirjailijaliiton toimistolla, mutta hänen ystävänsä S puolestaan bussikuskin apulaisena paikallisessa linja-autossa.
Olen nähnyt hänet useasti astumassa bussiin ja tekemässä nyrkkitervehdyksen kuljettajan kanssa. Kaikki kuljettajat tuntuvat tuntevan hänet ja puhuvat hänelle matkan aikana. Usein S vain istuu penkillään hiljaa, katselee maisemia ja tutkii yhteisen kotiläänimme paikallisbussien aikatauluja.
Tulen aina hyvälle mielelle nähdessäni hänet. Iloinen pikkupoika, joka rakastaa joukkoliikennettä.
Häntä katsoessani mietin joskus virolaisen ja suomalaisen kasvatuskulttuurien eroja. Virolaiset lapset opetetaan hyvin toiminnallisiksi. Heillä on usein pitkät päivät, paljon harrastuksia ja myös vastuita.
Olen varsin tietämätön nykyisistä suomalaislapsista, mutta median ja kokemukseni perusteella vaikuttaa, että heillä on enemmän vapaa-aikaa. Enemmän aikaa pelata. Enemmän aikaa syrjäytyä.
Poikani ystävä S ei taatusti syrjäydy, vaikka hänellä ei juuri ole harrastuksia. Aina kun on pienikin mahdollisuus, poika hyppää jollekin uudelle linja-autoreitille ja katselee pikkupojan onnellisin silmin maisemia.
Hän on ratkaissut vapaa-ajan ongelmansa itse. Vieläpä persoonallisella ja opettavaisella tavalla. Tämä samanlainen toimeliaisuus tuntuu olevan virolaislapsille ominaista. He tarttuvat toimeen, tekevät asioita. Vähän kuin lastenkirjojen pienet lapset. He ovat reippaita, kuten vanha ilmaisu kuuluu.
Viron menestys kouluoppimista mittaavissa Pisa-testeissä on tunnettua. Entinen menestyjä Suomi on pudonnut sijoituksissa ja Viro sen sijaan noussut Euroopan ykkösmaaksi. Osin tämä selittyy virolaisopettajien motivaatiosta. Heille on tärkeää, että pienen kielialueen täytyy säilyä. Sanotaankin, että pienipalkkaiset kouluopettajat pitävät motivaatiollaan pystyssä koko kansakuntaa.
Osin virolaisnuorison menestyksestä voi kuitenkin kiittää myös vanhempia. He vaativat lapsiltaan ehkä hieman enemmän kuin suomalaisvanhemmat. Koko kasvatusihanne on erilainen kuin Suomessa. Lasta ei pelkästään hoideta ja huolleta vaan häneltä myös odotetaan jotain. Hänelle annetaan vastuuta ja opetetaan ymmärtämään oma tehtävänsä.
Vaikka omalla kylällämme ei juuri kannata varastella omenia naapureiden puista, koska niitä on jokaisella pihalla liiaksi asti, pieni keppostelu pitää mielen virkeänä. Tätä kirjoittaessani poikani ja hänen ystävänsä S kiipeävät naapurin kirsikkapuuhun. Ikkunasta heitä katsellessani tuntuu, että se on vain luonnollista. Pikkulasten pitää tehdä vähän tuollaista.
Pysyä aktiivisina.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
- Joulujazz luo valoa pimeään vuodenaikaan
- Glenn Miller Orchestra palaa Viroon
- Yksisarviset, upea joulukuusi ja henkeäsalpaava näkymä Tallinnaan
Lue lisää samasta aiheestakirjailija kolumni lasten kasvatus Suurrupi ville hytönen Viro virolainen kulttuuri
