Muutama sana virolaisesta työnteosta
Kuva: Ben Tofan / Unsplash
Virolainen Michail Toomas Paiste valmisti ensimmäiset Paiste-symbaalit vuonna 1906.
Ville Hytösen kolumni Ville Hytönen on Harkun Suurupissa asuva Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja.
”Kierrellessäni Tallinnassa näen miten surkeassa jamassa kaikki on”, kirjoitti Ruotsissa asuva Peeter Puide Looming-lehdessä 8/1988. ”Puheet puheiksi, mutta ainakin talot ja talojen ikkunat voisi pestä puhtaaksi. Tarton maantietä kävellessä avautuu ankea näkymä. Eihän tämä ole Viroa, ei Viro näyttänyt tällaiselta alkuunkaan. Ei tämä ole enää virolaista meininkiä, hyvä Jumala!”
Viro oli rappeutunut sosialismin aikana merkittävällä ja silmin nähtävällä tavalla. Kun ensimmäisen itsenäisyyden aikana nopeasti kehittynyt valtio rakennutti hienoja kaupunkikeskustojaan ja pienkauppaloitaan, neuvostoaikana taloista huolehtiminen jäi vähemmälle. Sosialismille tyypilliseen tapaan kaikki rapistui, jopa pompöösit stalinismin ajan uudisrakennukset.
Kun talojen kunto ei ollut sidoksissa omaan yritteliäisyyteen ja omistamiseen, ketään ei kiinnostanut tarpeeksi. Tarina on tavallinen Neuvostoliiton miehittämillä alueilla.
Kotimaassaan vuonna 1988 vierailleen Peeter Puiden mukaan virolaiset olivat ensimmäisen tasavallan aikaan puuhakkaita, näppäriä ja nokkelia. Heitä kiinnosti konkreettinen tekeminen, puuhastelu ja korjaaminen.
Filosofi Valdur Mikita kertoo Lingvistisessä metsässään (2020) virolaisesta arkeologista Harri Moorasta, joka tiivisti toiminnassaan parhaiten suomalaisugrilaisen luonteen. Kun professori kuoli vuonna 1968, hänet olisi tavanomaiseen tapaan pitänyt haudata valtiomitaleineen. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi erittäin epätavallisen seikan vuoksi: innokas kalastaja Moora oli yksinkertaisesti vasaroinut kaikki nämä palkintokoristeet vieheiksi ja siimanpainoiksi vuosien varrella.
Viro ei toiminut kulttuurinsa ehdoin miehityksen aikana. Nopeasti 1900-luvun alussa omaksuttu talonpoikaiskulttuuri oli täysin erilainen kuin neuvostoliittolainen holhousdiktatuuri. Ajattelutapa muuttui, kaikki rapistui. Mutta puuhakkuuden kipinä jäi itämään syvälle.
Virolaisesta käsityöstä löytyy jo varhaisvuosilta huikeita tarinoita. Virolainen muusikko Michail Toomas Paiste valmisti ensimmäiset Paiste-symbaalit armon vuonna 1906. Paiste oli työskennellyt Venäjän keisarillisessa kaartissa, mutta jäänyt eläkkeelle ja avannut musiikkiliikkeen Pietariin 1901.
Venäjän sisällissodan alussa hän palasi isiensä maille Tallinnaan ja aloitti symbaalien tehdasvalmistuksen yhdessä poikansa kanssa. Nopeasti kauppaa alettiin käydä ympäri Eurooppaa. Modernin viihdemusiikin suosion kasvu lisäsi kysyntää Paisteen pelleille ja isänsä työtä jatkanut poika kehittikin oman version turkkilaisesta symbaalipohjasta, jota hän piti kiinalaisperusteista parempana.
Paiste tunnetaan tänäkin päivänä erittäin laadukkaana peltien valmistajana ja sitä ovat käyttäneet monet maailman tunnetuimmista rumpaleista, vaikkapa Deep Purplen Ian Paice, Motörheadin Mikkey Dee sekä Alex Van Halen.
Paisteen tarina voisi hyvinkin toistua 2020-luvulla. Virolainen käsityö on tehnyt paluuta jo jonkin aikaa. Kun uudet sukupolvet ovat kasvaneet aikuisiksi, neuvostoliittolainen käpertyminen ja taitojensa salaaminen ovat muuttuneet energiseksi yrittämiseksi ja innostuneeksi maailmanvalloittamiseksi.
Virolaistaustainen suomalaisräppäri Mäkki. porvarilliselta nimeltään Gert Kaasik, on kuvannut erinomaisesti Viron muuttumista halvan rakentamistaidon maasta korkeamman jalostusasteen maaksi.
Kappaleessaan ”Laival eka laival vika” (2013) hän varioi Mustan Barbaarin hittiä ”Salil eka salil vika” (2013) virolaiskuvauksellaan. ”Kuka sano et saat tuloksii ilman duunii? / Emmä usko niitä, laitan likoon kaiken”, hän kuvaa virolaista työmoraalia.
Olen kymmenen vuoden asumisen aikana huomannut, että tekemisen eetos on vahva virolaisessa kulttuurissa. Kun pohjoismaisessa kontekstissa tehokkuus perustuu työn huolelliseen suunnitteluun, Virossa luotetaan raivokkaaseen eteenpäin puskemiseen. Joskus onnistuu, joskus ei. Jos ei onnistu, yritetään uudelleen. Toisin kuin neuvostoaikana, virolainen tahtotila on edelleen edetä omin neuvoin. ”Vaik oli vaikeet ysärin taittees ja taskut tyhjät / Nykyään teen mitä lystään”, kuten Mäkki tietää.
”Ne yrittää lähettää Aidon Mäkin takas Tallinnaan / Mut en oo menos bäkkiin, siel on liian kallista, ne laitto vanhan Mustamäen torin säppiin / Etkä löydä enää piraattikopioita / Minimiliksal tultiin rakentaa sun kotii, poika!”
Kappaleessa näkyy virolaisen talouden kasvu ja toisaalta vierastyöläisen outo tilanne, kun joskus sovitut liksat alkavatkin tuntua pieneltä. Kotimaan palkkojen käsittämätön kasvu, keskimäärin seitsemän prosenttia vuodessa, alkaa olla liikaa suomalaisille tilaajille. Samaan aikaan kotimaassa hinnat nousevat.
Virolainen työeetos ei silti lannistu. ”Sä halusit hakkaa lyötyy mut mä en tipu / Oon valmiina, sun täytyy olla raksal eka, raksal vika / Mul on mitä siihen vaaditaan!”
Kymmenen vuoden takaisesta sanoituksesta moni asia on muuttunut. Viron laivojen valtaväestö ei enää olekaan raksaväkeä, vaan liikematkustajia. Tallinkin loungessa istuu enemmän tyylikkäästi pukeutuneita virolaisia kuin suomalaisia. Faustilainen eetos puskea läpi harmaan kiven sekä koulutuksen jatkuva kehittäminen on auttanut virolaista yhteiskuntaa muuttumaan siirtotyöläisten halpamaasta valtioksi, joka ostaa takaisin 90-luvulla poismyytyjä valtionyhtiöitä.
Hyvänä esimerkkinä on juuri Tallink. Kun vielä 90-luvulla virolaiselle laivayhtiölle hymyiltiin, se pian kasvoi ahvenanmaalaisten kilpailijoidensa ohi ja osti Itämeren ylpeyden Silja Linen pois kuljeksimasta.
”Raivo ootsä rikki? / Lähe pois kolmannest maailmast kaikki yhes koos Tallinkiin / Ei oo aikaa nukkuu vaik kutsuis Saaremaan Tuulikki / Sieraimis tuoksuu puukitti.”
Voisin kuitenkin veikata, että virolainen remontti- ja rakennusmiesten perintö tulee olemaan kulttuurisena perimänä vielä pitkään virolaisia määrittävänä tekijänä Suomessa.
Epäilemättä erityisesti virolaisten miesten vuosikausien työskentely Suomessa jää myös virolaiseen kansantajuntaan vuosikymmeniksi. Mustamäelle tai virolaisiin pikkukaupunkeihin perheensä jättäneet rakentajat paiskivat töitä Jätkäsaaren rakennuksilla ja lähettivät rahaa kotiin. Kotiin tultiin parin viikoin välein väsyneinä laivabaarin kautta, kuten Mäkki kuvaa kappaleessaan: ”Rullataan pihaan pakulla / kuulet ku alkaa taipuu tän pohjolan batua / Ja ku vasara ei nakuta /
löydät nää timpurit yökerhost repimäs sakua!”
Ostin pienet asunnot Haapsalusta ja Viljandista ja aloin pitää niissä kirjailijaresidenssejä. Ne vaativat pientä remontointia ja ylläpitoa kaiken aikaa. Kirjoittamiseltani lohkesi melkoinen työaika matkustamiseen läntisen, keskisen ja pohjoisen Viron välillä.
Varsin pian tuli vastaan kummallinen tilanne. Toinen asunnoista oli puilla lämmitettävä eivätkä suomalaiset kirjailijat osanneet lämmittää varaavaa uunia. Kirosin että miten on mahdollista, että suomalaisuudesta on kadonnut kyky hoitaa näin perustavanlaatuisia asioita.
Käsillä tekemisen kulttuuri oli jo iskostunut kaupunkilaispoikaan, se kun tuntui olevan arvossaan Virossa. Mutta virolaisillakin on välivaihe historiassaan, mitä tulee kuntoon laittamiseen ja säilyttämiseen.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
Lue lisää samasta aiheestakulttuuri Mäkki Paiste sosialismi Stalin Tallink työ ville hytönen