 |
|
|
|
V i r o t u t u k s i:
Ensimmäisen itsenäisyyden loppu
|
Kesäisenä perjantaina 14.6.1940 nousi Tallinnan lentokentältä ilmaan Aero Oy: n Junkers 52 -tyyppinen matkustajakone Kaleva. Konetta lähti seuraamaan muutama Neuvostoliiton pommikone jotka ampuivat matkustajakoneen alas Tallinnan ollessa vielä näköetäisyydellä.
| Mielenosoitus 21.06.1940 Tallinnan Pikk- kadulla. |
| Tallinna. Työtätekevän kansan mielenosoitus Toompean linnan edessä 21.06.1940. |
|
|
|
 aleva putosi mereen virolaisen Kerin majakkasaaren lähelle jossa on nykyään Kalevan muistomerkki. Pudonneen koneen viereen ilmaantui Neuvostoliiton sukellusvene joka keräsi hylystä diplomaattipostia.
Diplomaattiposti ei silti ollut matkustajakoneen alasampumisen ainoa syy, sillä 14.6.1940 Neuvostoliitto oli julistanut Virolle salaisen saarron, kaikki liikenne Viroon tai Virosta oli estettävä hinnalla millä hyvänsä.
Viron kohtalonhetki oli lyönyt. Virossa oli syksyisen tukikohtasopimuksen ansiosta 25 000 Puna- armeijan sotilasta. Neuvostoliiton tiedustelukoneet tarkkailivat Viron aluetta ja valvoivat ettei Virossa vahingossakaan panna omaa armeijaa liikekannalle.
Isku tulikin 16.6.1940. Tass julkaisi uutisen että Viro, Latvia ja Liettua ovat solmineet sotilaallisen liiton Neuvostoliittoa vastaan. Viron hallitus kumosi perättömän tiedon mutta se ei riittänyt. Iltapäivällä Moskova ilmoitti että ellei puoleen yöhön mennessä ole Virossa neuvostoystävällistä uutta hallitusta niin edessä ovat voimatoimet. Vaadittiin myös lisäjoukkojen lupaamista Viroon varmistamaan Viron ystävällisyysmielisyys.
Piiritetyllä Virolla ei ollut paljoa valinnan varaa ja niinpä ilmoitettiin hallituksen erosta. Seuraavana päivänä Viroon tuli lisää 80.000 Puna- armeijan sotilasta. Viro miehitettiin kokonaan, armeijan kasarmit luovutettiin Punaarmeijalle ja Suojeluskunta riisuttiin aseista. Viroon tuli sitten uusi käskijä, Andrei Zdanov, sama mies joka sodan jälkeen oli Suomessa valvontakomission puheenjohtajana. 21.6. Virossa järjestettiin “työläisten” mielenosoituksia joissa vaadittiin uutta hallitusta. Olihan Virossa 1940 yhteiskunnallista epäarvoisuutta ja olihan vasemmistolaisia ja kommunisteja, aivan kuten Suomessakin. Mutta ilmeistä on että ei missään tapauksessa niin paljon ja niin radikaaleja kuin virallisesti annettiin ymmärtää. Mielenosoituksiin ajettiin kokoon teollisuuslaitosten kaikki työntekijät ja parempi oli huutaa mukana kuin katua.
Presidentti Konstantin Päts nimitti Zhdanovin vaatimuksesta uudeksi pääministeriksi kirjailija- lääkärin Johannes Vares- Barbaruksen ja hänen hallituksensa koostui “kansanrintaman” ihmisistä, yleisvasemmistolaisista ja monet ministerit olivat kulttuurihenkilöitä.
Viikossa oli Viro luhistunut, itsenäinen valtio oli muuttunut täysin miehitetyksi valtioksi, mutta vielä Viron lakeja muodollisesti noudattaen. Laittomuuden tielle astuttiin kun uusi hallitus rupesi järjestämään vaaleja. Virossa ruvettiin oikomaan ja vaalit päätettiin järjestää pikavauhtia, asetusten voimalla. Silloisen Viron kaksikamarisesta eduskunnasta päätettiin valita vain ensimmäinen kamari Riigivolikogu eli valtionvaltuusto.
Aluksi ehdokasasettelu oli vapaata mutta se toi mukanaan ongelmia. Kaikkiin yhden ehdokkaan vaalipiireihin ilmestyi kommunisteille vastaehdokas. Aluksi heidät yritettiin torjua vaatimalla jokaiselta ehdokkaalta vaaliohjelma ja sosiaalinen ryhmä johon he tukeutuvat. Tämän vaatimuksen virolaiset pystyivät täyttämään mahdottomalta tuntuvassa kahdessa päivässä. Kun näistä vaatimuksista ei ollut apua niin uusi keskusvaalilautakunta tart tui asiaan ja hylkäsi ei- toivotut ehdokkaat.
“Työtätekevän kansan liitto” saikin sitten murskavoiton 92,9% äänistä 14. 15.7.1940 pidetyissä “vaaleissa”. Tarina kertoo että Tass olisi Moskovassa julkaissut vaalituloksen jo tuntia ennen ääntenlaskun päättymistä kun ei muistettu että Viro oli vielä eri aikavyöhykkeessä ja aika tuntia jäljessä Moskovan ajasta.
Uudella parlamentilla oli edessään vain yksi tehtävä, päätös siitä että Viro anoo jäsenyyttä neuvostokansojen suuressa perheessä. Tämä toivehan täytettiin ja niin Virosta tuli 6.8.1940 Eestin neuvostotasavalta.
Poliittisen muutoksen taustalla tapahtui koko ajan voimakkaita yhteiskunnallisia muutoksia. Jo 27.6., uuden hallituksen oltua vallassa vain viikon, hajotettiin Suojeluskunnat, poliittiset puolueet, sivistysalan liitot, partiojärjestöt jne... Pian seurasivat mm. Tiedeakatemia ja loput vapaan kansalaistoiminnan järjestöt. Virkakunta puhdistettiin mm kaikki maaherrat ja kunnanjohtajat joutuivat eroamaan, keskushallinnosta puhumattakaan. Viron Vapaussodan ylipäällikkö, puolustusvoimien komentaja kenraali Johannes Laidoner vangittiin ja vietiin Neuvostoliittoon perheineen 18.7. ja presidentti Konstantin Päts perheineen 30.7. Molemmat kuolivat vankeudessa.
Alkoi “Punaisen terrorin vuosi” jonka aikana vangittiin tai teloitettiin käytännössä koko Viron älymystö ja johtavat virkamiehet. Entiset ministerit, kansanedustajat, hallintovirkamiehet, poliisit, upseerit, partiojohtajat, arvostetuimmat opettajat, papit, historiantutkijat jne, kaikki otettiin kiinni ja joko teloitettiin tai lähetettiin hitaaseen kuolemaan Neuvostoliiton vankileireille. Viron kansan korkeasta sivistystasosta kertoo se että yksi leikkaus ei tuhonnut virolaista kulttuuria, löytyi vielä lahjakkaita ihmisiä astumaan edesmenneiden paikoille ja jatkamaan heidän työtään. Mutta sen verran kova oli punaisen terrorin ote että sen alla kärsineet Baltian maat taisivat olla ainoita maita joissa natsi- Saksan etenevä armeija otettiin kukituksin vastaan kesäkuussa 1941.
Mutta miksi Viro alistui?, sitä kysytään Virossa vielä tänään. Syksyn 1939 tapahtumat jotka johtivat tukikohtasopimuksen solmimiseen ja sittemmin Viron miehittämiseen ovat edelleen kansallinen trauma.
Yksi syy oli varmasti Puolan nopea häviö natsi- Saksalle salamasodassa syyskuussa 1939. Puolaa oli Virossa pidetty keskisuurena sotilasmahtina ja jos sellainen valloitetaan muutamassa viikossa, niin mitkä sitten ovat Viron mahdollisuudet? Puolan häviö löi virolaiset päättäjät pois tasapainosta ja juuri Puolan häviön jälkimainingeissa Neuvostoliitto esitti Virolle vaatimuksen tukikohdista.
Toinen syy oli ilmeisesti siinä että presidentti Konstantin Päts yliarvioi itsensä. Hän oli poliittinen peluri jumalan armosta, tarkka ja taitava. Pätsillä oli myös hyvät suhteet Neuvostoliittoon sillä 20- luvulla hän oli ollut Neuvostoliiton salaisella palkalla ollut poliittinen lobbaaja. Päts kuvitteli tuntevansa venäläiset ja uskoi keplottelevansa maansa kuiville jos vain neuvottelupöytään pääsee juonimaan.
Pätsissä ja Kekkosessa on sen verran yhteistä että kumpikin pelasi kovaa Moskovan kanssa ja välillä Moskovan avulla. Kekkonen onnistui pitämään Suomen puolueettomana ja osana länttä, Päts epäonnistui.
Kolmas syy oli ehkä siinä että Virossa ei ollut toimivaa demokratiaa. Presidentti Päts ja puolustusvoimien komentaja Laidoner olivat tehneet vuonna 1934 vallankaappauksen ja lopettaneet poliittisen toiminnan. Päts toki oli johtamassa maataan takaisin kohti demokratiaa ja uudet perustuslait peräperään lisäsivät poliittisia oikeuksia. Silti vuonna 1939 Viro ei ollut demokraattinen valtio, kylläkin oikeusvaltio, eikä sen yhteiskunta ollut niin vahva että se olisi kestänyt painostusta.
Neljänneksi Viron päättäjät syksyllä 1939 ja kesäkuussa 1940 uskoivat että vastarinta olisi kansallinen itsemurha, sota tuhoaisi Viron ja Viron kansan. Tuskin kuitenkaan sodassa olisi käynyt “rauhaa” hullummin sillä vuosien 1938 ja 1944 väestölaskennoissa on noin 250.000 ihmisen ero. Suurin piirtein joka neljäs virolainen kuoli toisessa maailmansodassa, kyyditettiin Siperiaan, joutui punaisen terrorin uhriksi tai pakeni maasta.
Historia ja etenkin sen tulkinnat ovat joskus erinomaisen mielenkiintoisia. Venäjän virallinen kanta on että Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon vuonna 1940. Toisaalta Viron presidentin virkakääty vietiin Neuvostoliittoon samalla kun presidentti Päts. Sitä virkakäätyä taas ei saada takaisin koska se on sotasaalista, ja sotasaaliin Venäjä katsoo kuuluvan Neuvostoliiton sotakorvauksiin. Sotasaalista ja vapaaehtoista liittymistä?, historia vaatii vielä uudelleen kirjoittamista.
[Teksti: Antti Sarasmo]
[Kuvat: arkisto]
|
|
