 |
|
|
|
V i r o t u t u k s i:
Maaliskuun junat
|
Pitkien junien lähtiessä asemien sivuraiteilta heitettiin niiden härkävaunujen tuuletusluukuista pieniksi tiukoiksi paketeiksi taiteltuja paperilappuja. Vangitut koettivat viimeisen kerran viestittää läheisille kohtalostaan. Minne junat olivat matkalla, sitä ei tietänyt kukaan.
| Keenin rautatieasemalla paljastettiin kyyditettyjen muistolaatta. |
|
|
|
 hmiset seurasivat junia turvallisen matkan päässä ja keräsivät kirjeet ratapenkalta, yllättävän moni kirje tulikin perille.
Elettiin maaliskuun loppua 1949 ja Viroa raastoi massakyyditys, ei ainoa, mutta suurin. Nyt vietiin kodeistaan kerralla noin 20 700 virolaista. Oli miehiä (20,8%), naisia (49,4%) ja lapsia (29,8%).
Painajainen oli alkanut muutamaa päivää aikaisemmin. Aamuyöllä jyskytettiin maalaistalojen oviin, sisään tulivat sotilaat ja miliisit. Kerrottiin että nyt tulee lähtö ja aikaa tavaroiden pakkaamiseen annettiin tunti tai kaksi. Erään perheen hengen pelasti nuori ystävällinen venäläissotilas, joka kehotti perheen isää ottamaan mukaansa mahdollisimman paljon puutyökaluja. Kunnollisesta tuon ajan maalaistalostahan löytyi niin sahaa kuin höylääkin. Näillä puutyökaluilla ja maamiehen nikkarintaidoilla perheen isä pääsi sitten Siperiassa kolhoosin puutyöverstaalle ja perhe välttyi nälkäkuolemalta.
Kaikille ei annettu yhtä hyviä neuvoja eivätkä kaikki osanneet ottaa mukaansa tarpeellisia tavaroita. Siperiassa kuolikin noin joka 7. kyyditetty virolainen.
Samaan aikaan kun perhe pakkasi, tulivat taloon paikalliset puolueaktivistit tekemään inventaariota valtiolle luovutettavasta omaisuudesta. Tässä yhteydessä paljon arvokasta katosi inventoijien ja heidän tuttujensa taskuihin, omat hevoset vaihdettiin parempiin ja irtaimistoa vietiin omaan käyttöön.
Maaliskuun kyyditys oli huolellisesti valmisteltu operaatio. Jo kuukausia aikaisemmin olivat aluekomiteat, kuntien toimeenpanevat komiteat ja paikallinen NKVD (“ sisäasiain kansankomissariaatti”) laatineet nimilistoja. Oli valittu kyyditettävät, jonkinlaisia yleisiä kriteereitä oli, mutta valinta oli suhteellisen sattumanvaraista. Koska Neuvostoliitto oli sosialistinen suunnitelmatalous oli kansanvihollisistakin kiintiöt, Moskovasta annetut. Niinpä varsinaisten kyydityslistojen lisäksi oli olemassa varalistat. Monesti tapahtuikin niin, että kun kyyditettävä perhe ei ollutkaan kotona vietiin varaperhe ja alkuperäinen kyyditettävä kansanvihollinen sai jatkaa rauhassa arkielämäänsä. Paikallistasolla ei ollut mielekästä valittaa sitä, että alueella ei ole niin paljoa oikeita kansanvihollisia, kuin on suunnitelmassa arvioitu. Suunnitelma oli täyttämistä varten ja kyydittää sai kenet tahtoi.
Kyydittäminen alkaa
Maaliskuun 25. päivän yönä sitten tapahtui. Sotilaita, miliisejä, puolueaktiiveja ja ajoneuvoja koottiin kuntien toimeenpanevien neuvostojen taloille. NKVD: n edustajat jakoivat ryhmille nimilistat ja matka alkoi. Saaliinsa kyyditysryhmät toivat kuntakeskuksiin, joista ihmiset kuljetettiin asemille. Asemilta pitkät junat aloittivat hitaan, moniviikkoisen matkansa Siperiaan.
Matkalla huolto oli huonoa, moni sairaampi ja moni vanhus kuoli, ennen kuin junat olivat perillä. Selviytymisen ratkaisi usein se, millaista ruokatavaraa oli kotona sattunut kyydityshetkellä olemaan, sillä lähinnä omin eväin oli elettävä. Vaikeinta oli pienten lasten äideillä.
Naisten ja lasten suurta osuutta kyyditetyistä selittää se, että heidän aviomiehensä oli jo teloitettu tai viety vankileireihin. He olivat olleet esimerkiksi kunnallisia luottamushenkilöitä tai kuuluneet suojeluskuntaan tai taistelleet Saksan armeijan virolaisyksiköissä Puna- armeijaa vastaan. Vain harvoin koko kyyditetty perhe sai olla yhdessä, yleensä perheet hajotettiin matkan aikana ja miehet kyyditettiin eri paikkaan kuin naiset ja lapset.
Kohtalo arpoi perillä elämän arpoja. Jos joutui paikkaan jossa ei ollut kunnolla työtä ja jossa ei ollut mahdollisuutta omaan vihannesmaahan tuskin selvisi hengissä. Kun kaikki Virosta mukaan otettu oli myyty alkoi lopullinen nälkä.
Toisilla kävi parempi onni, he pääsivät paikkoihin joissa saattoi kasvattaa jotain itselleenkin, paikkoihin, joissa saattoi säilyä hengissä. Parhaiten selvisivät talonpoikaisperheet, oli totuttu tekemään töitä, osattiin kaikkia maatalon hommia ja oli harjaannuttu säästämään ja suunnittelemaan tulevaisuuden varalle. Opettajilla, virkamiehillä ja taajamien asukkailla oli hengissä pysyminen vaikeampaa.
Perunalla hengissä
Nikkari- isän perhe sai onnekseen pysyä koossa ja pääsi ilmeisen tyypilliseen siperialaiseen kolhoosiin. Ruokaa paikallisillakin asukkailla oli vähän, uunissa rasvan puutteessa paistetut perunat olivat kaikkien pääruoka Stalinin kuolemaan asti. Sen jälkeen elämä helpottui, mutta siihen asti kolhoosin kaupasta myytiin leipää ainoastaan kolhoosin virkamiehille, ei sen työntekijöille. Perunan särpimeksi yritettiin löytää luonnosta kaikkea syötäväksi kelpaavaa, esimerkiksi läheisen järven kaislojen juuria. Perunalla pysyi hengissä, mutta kevättalvella yksipuolinen ravinto ja vitamiinien puute näkyi mm. paiseina ja puutostauteina. Elämä oli kovaa, juuri ja juuri pysyttiin hengissä.
Kolhoosilaisilla ei ollut viljaa eikä muita vihanneksia kuin aivan pieniä määriä, koska valtion pakkoluovutukset veivät miltei koko sadon. Valtion luovutukset ylittävän sadon sai myydä valtiolle tai jakaa osan siitä kolhoosin työntekijöiden kesken. Kun voittoa ei tullut, tekivät kolhoosilaiset töitä käytännössä ilmaiseksi. Hengissä he pysyivät omien vihannesmaidensa varassa. Onneksi peruna kasvoi hyvin Siperiassakin.
Stalinin kuoleman jälkeen 50- luvun lopulla annettiin jo lupia palata kotimaahan, vaikka ei sentään kotipaikkakunnalle ja suurin osa kyyditetyistä käytti tilaisuutta hyväkseen.
Kyyditykset olivat Neuvostoliitossa visusti vaiettu asia. Kyllähän niistä tiedettiin koska miltei jokaisessa virolaissuvussa olivat omat kyyditysten uhrit, mutta niistä ei saanut puhua. Vasta Laulavan vallankumouksen kansallisen heräämisen jälkeen maaliskuussa 1989 voitiin perustaa Memento, yhdistys selvittämään kyydityksiä. Se onkin koonnut kyyditettyjen luetteloa ja järjestää joka maaliskuu kynttilöiden sytyttämisen uhrien muistoksi mm. Tallinnan Ülemisten asemalla, josta osa kyyditysjunista lähti.
Pelko oli ase
Maaliskuun 1949 kyydityksineen Viro ei ollut yksin, kyyditykset tapahtuivat samaan aikaan kaikissa Baltian maissa. Kaikkiaan vietiin Baltiasta 1949- 1953 noin 120.000 liettualaista, noin 50.000 latvialaista ja noin 30.000 virolaista. Sen lisäksi vankileireillä oli jo ennestään yli 75.000 balttia. (lähde: Kommunismin musta kirja).
Neuvostoliiton kannalta kyyditykset onnistuivat. Kun 850.000 asukkaan kansasta viedään karkotukseen miltei sattumanvaraisesti valitut 30.000 ihmistä, se levittää pelkoa. Jokainen ymmärtää että yhtä hyvin maaliskuun junissa olisi voinut olla hän perheineen. Pelko tekee nöyräksi, sillä loppujen lopuksi jokainen ihminen haluaa pysyä hengissä.
Nöyryys näkyi mm. kolhoosien perustamisena, huhtikuussa 1949 kolhooseihin liittyivät käytännössä kaikki Viron talonpojat. Kyyditykset myös mursivat osittain kansan itsetunnon. Siihen asti “metsäveljien” sissitoiminta oli ollut aktiivista, mutta kyyditysten jälkeen se alkoi hitaasti hiipua. Ymmärrettiin lopulta, että yksikään suurvalta ei piittaa siitä mitä virolaisille tapahtuu. Siihen asti oli toivoa ja vastarintahenkeä pitäneet yllä länsimaisten radiolähetysten välittämät tiedot länsimaiden ylevistä periaatteista vapauden ja ihmisoikeuksien suhteen. Nyt ymmärrettiin, että ylevät periaatteet ja käytännön politiikka ovat kaksi eri asiaa. Alettiin sopeutua ajatukseen, että Viron kohtalona on olla Neuvostoliiton miehittämä ja kukaan ulkopuolinen ei tule siihen miehitykseen puuttumaan.
[Teksti: Antti Sarasmo]
[Kuvat: Viron historiallisen museon arkistosta.]
|
|
