Teatteria Turkan hengessä
Viro, Tallinna, Vanhakaupunki, Von Krahl, teatteri, baari, Peeter Jalakas, Jouko Turkka, Ismo Alanko, näyttämötaide, ohjaaja
Laulavan vallankumouksen aikoihin ohjaajaksi vastavalmistunut Peeter Jalakas kyllästyi sovinnaiselta tuntuvaan virolaiseen laitosteatteriin ja karisti 1980-luvun lopussa kotimaan tomut kannoiltaan.
Maailmalla seikkaillessaan Jalakas tajusi, ettei vika ollutkaan hänessä vaan teatterissa.
Takaisin tultuaan Jalakas perusti Von Krahlin teatterin, josta tuli samalla maan ensimmäinen yksityinen teatteriryhmä. Siitä lähtien Von Krahlin avantgardistinen ote on värisyttänyt ja järisyttänyt, ilman että yleisöä olisi tarvinnut heitellä ulosteilla.
Tunnustusta on tullut. Viime vuonna Viron teatteriliitto palkitsi parhaana näytelmänä Jalakasin ohjaaman Gilgamešin, joka sai lisäksi neljä muuta tunnustusta.
Von Krahlin tähän asti ehkä puhutuin produktio oli Erik Söderblomin ohjaama Connecting People 2001. Se herätti kohua myös Suomessa, jossa KOM oli juuri hyllyttänyt saman Jouko Turkan Nokiasta ja Jorma Ollilasta kertovan näytelmän. Väitetään jopa, että kyseessä oli ensimmäinen kerta kun Kauppalehti on koskaan kirjoittanut teatterista.
Esitys nosti Von Krahlin otsikoihin ja vakiinnutti ryhmän maineen. Mutta veri, hiki ja kyyneleet lentävät nykyään laitosteattereidenkin lavoilla, ja Jalakasin mielestä on aika vaihtaa suuntaa.
”Kun jostain tulee valtavirtaa, sen voima on ammennettu.”
Nyt Jalakas haluaa rakentaa, siinä missä vuosikymmen sitten pyrittiin postmodernismin hengessä hajottamaan. Taiteelta edellytetään hänen mielestään vastuunkantoa ja olennaisten kysymysten kysymistä.
Suomalaisen teatterin maahantuoja
Jalakasin ensimmäiset kontaktit suomalaisiin teatteripiireihin syntyivät jo reissuvuosien alkupisteessä, astianpesijänä Tampereella 1987. Turkan metodit, KOM ja Ryhmäteatteri tekivät vaikutuksen.
Virossa suomalaisen teatterin kuva oli kuitenkin surkea, sitä pidettiin mauttomana ja huonosti näyteltynä.
Kuva tuntui sen verran epäoikeudenmukaiselta, että Jalakas alkoi systemaattisesti tuoda suomalaista teatteria Von Krahliin ja perustamalleen Baltoscandalfestivaalille.
Von Krahlissa onkin viime vuosikymmeneltä alkaen pesinyt liuta suomalaisia teatterintekijöitä, muun muassa Minna Vainikka, Ville Hyvönen sekä Kristian Smeds, joka on ohjannut teatterille Jäniksen vuoden ja Karamazovin veljekset.
Vastavuoroisesti Von Krahl on vienyt omat tuotantonsa Suomeen, ja teatteripiireissä ja alan lehdissä siitä on muodostunut käsite.
Baari palaa juurilleen
Peeter Jalakasista tuli teatterinomistaja ja menestyvä ravintoloitsija kohtalon oikusta.
Von Krahlin teatteria ei olisi ilman alakerrassa toimivaa baaria, joka oli koko 1990-luvun teatterin lähes ainoa tulonlähde. Yhtälö oli toiminut Rataskaevu-kadulla jo pari vuotta, kun Viron kulttuuriministeriö päätti 1994 myydä valtiolle kuuluvat tilat. Ei auttanut muu kuin ottaa lainaa ja ostaa, muuten teatterilla olisi ollut edessään mierolaisen tie.
”Oli tavallaan onni, että tuolloin keikkapaikkoja oli niin vähän eikä ihmisillä ollut valinnan varaa. Baari oli aamusta iltaan täynnä. Rahaa tienattiin alhaalla ja kulutettiin yläkerran teatterisalissa.”
Vuosien mittaan Von Krahlissa on esiintynyt läjäpäin myös suomalaisia bändejä, klassikoista a la Ismo Alanko, Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä nuoriin indiebändeihin.
Varsinaista ohjelmapoliittista linjausta ei ole, jollei sitä ole ”everything alternative”, kuten Jalakas toteaa.
Kiinteistöstä löytyi tiloja myös ravintoloille, joista kellarikerroksen Vanaema juures on nauttinut perustamisestaan lähtien legendaarista mainetta suomalaisten keskuudessa. Katutason Aed on valloittanut erityisesti luomu- ja kasvisruokaa arvostavien sydämet.
”Teatteri on intohimoni. Kaikki muu osaaminen on tullut elämän myötä”, Jalakas hymähtää.
Nyt Von Krahlin baari on palaamassa juurilleen. DJ-vetoisen klubimusiikin sijaan panostetaan taas livebändeihin, kuten parikymmentä vuotta sitten.
TEKSTI ARJA KORHONEN, KUVAT ANDREI CHERTKOV JA JANA SOLOM
Lue lisää samasta aiheesta
