Rempasta remppaan – lue 30 vuotta Virossa remontteja tehneen rakentajan kokemuksista
Design vuosimallia 1993.
Viro on todella muuttunut niiden 30 vuoden aikana, joina olen maassa rakentanut ja remontoinut.
Ensimmäinen urakka oli saunamökki pohjoisrannikon kalastajakylässä. Elettiin rupla-ajan viimeistä vuotta, ja ostin mökin osina tallinnalaiselta miliisiltä viidellä tuhannella markalla. Saman verran maksoin remppatiimille, narvalaismiehelle ja hänen kahdelle pojalleen. Laudoista kyhätyistä elementeistä he taikoivat talontapaisen.
Kiersin kaikki Tallinnan ja Rakveren vähät rautakaupat haalimassa mitä milloinkin. Naulat ja ruuvit oli lopulta pakko tuoda Helsingistä.
Nyt kun rikos on jo vanhentunut, uskallan myöntää, että saunani oli pitkään laiton ja naapurin tontille rakennettu.
Vuonna 1993 laki muuttui ja ulkomaalaisetkin saivat ostaa kiinteistöjä Virossa. Vanhempien tuella hankin 60 neliön kaksion stalininaikaiseksi kutsutusta talosta Tallinnan keskustasta. Puoli vuotta myöhemmin risteyksen toiselle puolelle alettiin rakentaa Stockmannin tavarataloa.
Yhdeksän kerrosta tapettia
Äitini hämmästeli tapettikerrosten määrää liottaessaan ja kiskoessaan niitä irti. Kun isä purki kylpyhuoneen ja vessan välistä seinää, vastapäisessä seinässä ollut vesiputki hajosi. Kylppärissä ei ollut lattiakaivoa eikä asunnossa sulkuventtiiliä. Tuttu sähkömies tuli hätiin, ja lopulta joku katkaisi veden kellarista.
Uusi kapitalismin aika oli kuitenkin jo parissa vuodessa parantanut tuotevalikoimia rutkasti. Kaupasta löytyi vesiohenteisia maaleja, joita voi sävyttää. Ja sahalta sai kapeaa lattialautaa, jonka isä naulasi linoleumin alta paljastuneen laudoituksen päälle.
Suunnittelin espanjalaisen ystävän innostamana kylppäriin kaaren ja seinille andalusialaisen ilmeen diagonaalilla laatoituksella. Harmi vain, että lattian kallistukset olivat laatoittajalle tuntematon käsite.
Seinät jätin tarkoituksella tasoittamatta ja maalasin ne keltaisenkirjaviksi. Niin epätasaisuuksia tuskin huomasi. Hinkkasin ikkunoista ja ovista maalit ja käsittelin puun pellavaöljyllä.
Kaaria syntyi myös olohuoneeseen purettujen seinien tilalle. Lupia purkuun ei kyselty, eikä kukaan oikein tiennyt, mistä pitäisi kyselläkään. Juuri itsenäistyneessä maassa vallitsi laillisen ja laittoman rajapinnassa liikkuva üleminekuperiood.
Nykyään rakennussäännökset ovat Virossa suunnilleen yhtä tiukat kuin Suomessa. Asuntojen omistusmuoto on kuitenkin erilainen, ja asunto-osakeyhtiössa hallituksen päätösvalta tuntuu olevan vahvempi kuin korteriühistussa. Virossa asunnonomistaja voi huseerata omin päin ja vaihtaa itse esimerkiksi ikkunansa. Putkiremonttiakaan ei tunneta.
Euroremontista luomumaaleihin
Muutaman vuoden päästä etsin sijoitusasuntoa lähisukulaiselle. Lopulta Tallinnan Kassisabasta löytyi 1930-luvun talosta viehättävä kulmahuoneisto, jossa oli uuni ja pieni parvekekin. Pakkohan se oli saada itselle, mitä siitä, että talon katto vuosi kuin seula. Lähisukulainen osti vanhan kämpän.
Asunnossa ei ollut edes kylpyhuonetta, mutta vessan vieressä oli sopivasti varastotilaa. Makkarin tapetteja irrotellessa seinästä irtosi myös niiden alla ollut rappaus. Äiti ja isä tulivat jälleen hätiin ja purkivat ensi töikseen uunin, joka heidän arvionsa mukaan oli hengenvaarallinen.
Uuden vuosituhannen kynnyksellä rautakauppojen tasossa oli tapahtunut huima hyppy. Kyprokilla peitettiin asuntojen seiniä jopa Vanhankaupungin keskiaikaisissa taloissa. Syntyi käsite euroremont.
Kipsilevy tuntui itsestäkin kätevältä tavalta ratkaista rapiseva rappaus – ja seinän taakse sai piiloon myös uuden kaasulämmitysjärjestelmän vesiputket. Nyt tekisin toisin, rappaisin seinät uudestaan.
Kun vein pyykkiä kuivumaan talon ullakolle ja tyhjentelin samalla vesiastioita sateen jälkeen, ihailin korkeaa tilaa ja mietin, miten upean kämpän sinne saisi.
Tilaisuuteni tuli reilun kymmenen vuoden päästä, jolloin taloon oli lopulta pakko tehdä katto- ja julkisivuremontti. Korteriühistu sai rahaa myymällä ullakkotilat minulle ja naapurilleni. Piirtelin ruutuvihkot täyteen – tähän makkari, tähän kylppäri, tähän ehkä joskus sauna.
2000-luvun rakennusbuumin aikana Viro oli täyttynyt sisustusliikkeistä ja luksustuotteista. Vaikka sitä seurasi masu eli lama, valikoimat tuntuivat laajemmilta kuin Suomessa. Rautakaupoissa ei ollut pulaa enää mistään, päinvastoin. Ainoa, mikä puuttui, oli Ikea.
Ja tietysti se hyvä, halpa ja raitis työmies, josta unelmoimme remontoivien ystävättärien kanssa aina kun jotain meni pieleen.
Markkinoille oli tullut runsaasti perinnemaaleja ja muita ekologisia vaihtoehtoja. Vintiltä olin saanut käsiini kaksinkertaisesta palokipsistä rakennetun laatikon, ja tuntui hyvältä perinteistää sitä pensselöimällä lautalaipioon pellavaöljymaalia, lattialautoihin öljyvahaa ja seiniin savimaalia, johon sirotellut koristehiutaleet kimalsivat kauniisti auringonvalossa.
Tammilautaa metsästin pieniltä sahoilta ympäri Viroa, ja lopulta sitä myös löytyi, mielestäni sikaedullisesti. Asennusvaiheessa selvisi, että lautojen leveys vaihteli millin verran. Jatkopalojen etsiskely muistutti palapelin rakentamista.
Kylpyhuoneen lattiaan tuli kalkkikiveä, suihkuun betonijäljitelmälaattaa, katot ja seinät maalasin marmorivahvisteisella kalkkimaalilla.
Kipsilaatikko alkoi vähitellen näyttää Saaristomeren mökiltä.
Ja mikrosementillä me paikkasimme sen
Eräänä heikkona hetkenä lupasin lähisukulaiselle, että hoidan remontin siihen hänelle myymääni kämppään. Edellisestä kunnostuksesta oli neljännesvuosisata, ja viimeiset 20 vuotta asunto oli ollut vuokralla.
Tuona aikana oli tehty vain pakollisia asioita. Muun muassa silloin, kun makkarin katosta putosi koko rappaus ylhäältä tihkuneen veden takia. Onneksi etiäinen oli houkutellut hyyryläisen oluelle, ja inhimillisiltä menetyksiltä vältyttiin.
Parvekkeiden ovet olivat siinä kunnossa, että ne oli pakko vaihtaa. Uudet olivat mielestäni rumat, mutta vanhojen entisöinti olisi maksanut maltaita. Eniten aikaa ja henkisiä voimavaroja kulutti tarjouspyyntöjen lähettely, vastauksia kun ei juuri tullut.
Vanha kylppäri näytti järkyttävältä – eikö kaupassa todellakaan ollut silloin muuta kuin tuota vedenvihreää lattialaattaa? Pitäisikö kaikki purkaa ja mitä se maksaisi?
Säästöbudjetin ahdistamana päätimme kokeilla Keski- ja Etelä-Euroopassa suosittua mikrosementtiä, jolla vanha kaakelointi peitettiin lattiasta kattoon. Lopputulos näytti hienolta, ja aika näyttää miten materiaali kestää. Lattian kallistusta saatiin parannettua, mutta Alhambran inspiroima kaari katosi.
Keittiön uusiminen oli naatiskelua niin kauan kuin sain leikkiä Ikean keittiösuunnitteluohjelmalla. Kokoamisprosessista taas saisi oman kauhukertomuksensa. Valmista katsellessa tuntui kuitenkin, sisustuslehtislangia mukaillen, että musta kaapisto tuo tilaan ryhtiä ja kaivattua kontrastia vaaleisiin seinäpintoihin.
Niin, ne seinät. Perinnemaali-intoilustani huolimatta päädyin tekemään rappausimitaatioita vesipohjaisilla struktuurimaaleilla. Totesin että homma on sata kertaa hankalampaa kuin luomuilla. Loppupeleissä varmaan myös kalliimpaa, sillä ostin viisi koepurkkia ennen kuin ilotalonlila katosi sävystä. Maaliosaston myyjät alkoivat moikkailla.
Ei tämä tietenkään tähän lopu. Saunamökki nääs kaipaisi jo kovasti tuunausta.
Remonttiin liittyy väistämättä itkua ja hammasten kiristystä, mutta toisaalta omasta tekemisestä seuraa myös onnistumisen iloa. Mitä välii, vaikka aina ei ihan priimaa syntyisikään.
Harrastus ei välttämättä ole edes kovin kallis, jos edessä on pelkkä sanitaarremont eli seinien kohentelua maalaten tai tapetoiden. Pensselit heilumaan vaan!
Teksti Arja Korhonen, kuvat Andrei Chertkov, Arja Korhonen
Lue lisää samasta aiheestaasunnon osto tallinna asunnon osto viro asunto rakennusmies tallinna remontoija tallinna remonttikokemuksia tallinna remontti tallinna remontti viro
