Kenen ja mikä Viro
Viro juhlii tänä vuonna itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa. Vaikka Viro ei ole ollut koko aikaa itsenäinen, vuosi 1918 on kuitenkin virolaisten oman valtion syntymävuosi.
Virosta tuli alueellisesti Viro vasta 30.3.1917. Venäjän ensimmäinen vallankumous oli kaatanut tsaarin vallan ja väliaikainen hallitus järjesteli valtakunnan asioita. Yksi monista tarpeellisista päätöksistä oli virolaisten asuttamien alueiden yhdistäminen yhdeksi hallintoalueeksi. Syntyi nykyinen Viro.
Muinainen Viro oli heimovaltakunta ihan kuten muinainen Suomikin. Paremmat viljelysmaat ja eteläisempi sijainti tekivät alueesta kuitenkin vauraamman. Heimovaltiot kaatuivat kaikkialla kehittyneempien naapurien valloitukseen. Varsinaisten suomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten maakunnat otettiin haltuun pikemminkin kuin valloitettiin, sillä mistään suurista taisteluista ei ole tietoa eikä edes legendaa, vaikka kronikat puhuvatkin hurskaaksi tekevistä ristiretkistä. Toista oli virolaisten maakuntavaltioiden kanssa.
Saksalaiset kauppiaat ja heidän jalanjäljissään kulkeneet lähetyssaarnaajat ja ritarit liikkuivat tasaisesti kohti pohjoista Itämeren itärantaa seuraten. Lopulta uusi keskus perustettiin Väinäjoen suupuolelle, Riikaan, paikallisen liiviläisten heimon käännyttyä kristinuskoon. Sitten alkoivatkin vuosikymmenten sotaretket pakanoita vastaan, joita olivat muun muassa latgallit (latvialaiset), liettualaiset ja pohjoisessa virolaiset heimot.
Heimovaltio pystyi kokoamaan sotajoukon sotaretkelle, mutta Riian arkkipiispa ja munkkiritarit pystyivät pitämään yllä vakituista armeijaa. Useita sotaretkiä myöhemmin ammattilaiset voittivat.
Alue jaettiin kolmeksi valtioksi. Oli Saarten- ja Läänemaan piispan valtakunta ja hiippakunta, oli Tarton piispan valtakunta ja välissä oli Saksalaisen ritarikunnan eli munkkiritarikunnan alueita. Alueiden rajat olivat mielivaltaisia. Saarten- ja Läänemaan piispan raja Saksalaisen ritarikunnan kanssa kulki muun muassa pitkin Pärnujokea. Viro ei ollut maa, se oli alue.
Uskonpuhdistus kaatoi ruhtinaspiispat ja munkkiritarikunnat. Vauraasta Liivinmaaksi kutsutusta alueesta alkoivat sotia naapurit. Venäjä, Puola, Tanska ja Ruotsi taistelivat alueen herruudesta miltei sata vuotta. Sotien sarjan jälkeen alue ei ollut enää vauras, mutta voittajaksi tullut Ruotsi alkoi jälleenrakennuksen. Nyt perustettiin maantieteellisiä hallintoalueita. Oli Inkerinmaa, Harjumaa eli Virumaa sekä Viron eteläosat uutena Liivinmaana.
Hallintoraja jakoi maan
Suuressa pohjansodassa 1700-luvun alussa Ruotsi menetti Baltian alueensa. Pietarin kaupunki oli jo perustettu, joten Inkerimaa lakkautettiin ja aluetta hallittiin Narvan sijaan suoraan Pietarista. Sen sijaan Pohjois- ja Etelä-Viron hallintorakenne säilyi: oli Virumaan kuvernementti ja Liivinmaan kuvernementti. Saaret, eli lähinnä Saarenmaa, liitettiin myöhemmin Liivinmaahan. Hallintoraja seurasi aika hyvin itä–länsisuuntaista murrerajaa ja kulki suunnilleen Tarton pohjoispuolelta maan halki. Ihan kansalllinen hallintojaotus ei ollut, sillä toiseen alueeseen eli Liivinmaahan kuului vielä osia Pohjois-Latviasta.
Totta kai rajasta keskellä saman kansan asuttamaa maata oli haittaa. Osasta asioista päätettiin Riiassa, osasta asioita päätettiin Tallinnassa ja vaikkapa koululaitos oli virolaisille erilainen hallintorajan eripuolilla. Toisaalta hallintorajat Venäjällä olivat tsaarinvallan aikana vain hallintorajoja, virastojen toimialueiden rajoja. Virolaisuus pääsi siis vapaasti kehittymään hallintorajasta huolimatta.
Väliaikainen hallitus ottikin jo ensimmäisinä toimintaviikkonaan käsittelyyn virolaisten aloitteesta hallinnollisen rajan korjaamisen. Virolaisalueet yhdistettiin ja syntyi nykyisen Viron alue.
Jaosta Liivinmaahan ja Virumaahan on ollut se haittapuoli, että Liivinmaalle ei kehittynyt omaa keskuskaupunkia. Alue oli taloudellisesti suuntautunut Riikaan. Kun raja Latvian kanssa syntyi, talous suuntautui kohti Tallinnaa ja sinne on pitkä matka Etelä-Virosta.
Erikoisuus on kaksoiskaupunki Valka-Valga. Se syntyi ja kasvoi Tsaari-Venäjän Liivinmaalla rautatien varteen. Kaupunki oli aivan luonnollisella viro-latvia-kielirajalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun sekä Viro että Latvia itsenäistyivät, käytiin kiistaa kaupungin hallinnasta. Englantilainen välittäjä pani kiistan puoliksi: osa kaupunginosista Virolle, osa Latvialle. Valtioiden raja kulki kaupungin halki. Nykyään se on vilkas raja, sillä alkoholin hinta on merkittävästi edullisempi Latviassa kuin Virossa. Paikallisbussilla pääsee ulkomaille viinakauppaan.
Kolme Isänmaallista Puhetta loi menneisyyden
Johonkin se rajaviiva on vedettävä. Virossa kansallisen heräämisen eli tietoisuuden omasta kansallisesta erikoislaatuisuudesta alkamisena pidetään ”Kolmea Isänmaallista Puhetta”. Ne piti Vanamuine-seuran kokouksissa 1868–1870 Carl Robert Jakobson. Jakobson kertoi virolaisille historian. Hän kertoi virolaisten olevan enemmän kuin vain saksalaisten alamaisuudessa elävää vähemmän kehittynyttä ”maarahvasta”.
Oikeastaan jokainen virolainen oli sydämessään nämä asiat tietänyt. Nyt kirjamies sanoi ne julki ja asetteli sanansa niin hyvin, että kaikki ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Virolaiset astuivat esiin ja alkoivat ottaa paikkaansa maailmassa. Se oli kansallinen herääminen.
Kun piispat ja munkkiritarit valloittivat muinaisen Viron, oli paikallisille asukkaille varattu maaorjan rooli. Vapaista virolaisista, tai siis tuolloisen minäkuvan mukaisista ugandilaista tai saarelaisista, tuli alamaisia. Ainoa tapa sosiaaliseen nousuun oli saksalaistua.
Kaupungeissakin oli kahden kerroksen väkeä: oli oikeat kaupunkilaiset eli saksalaiset ja sitten palvelusväki. Raatihuoneen torilla maataloustuotteita myi maarahvas, kivitalon kauppapuodissa parempaa tavaraa myi saksalainen. Pyhän hengen kirkko Tallinnassa oli maarahvaan kirkko. Muut kirkot olivat paremmalle väelle.
Saksalainen Tallinna
Nykyään on vaikea ymmärtää, että keskiajan Tallinna linnavahteineen ei ollut virolainen kaupunki, vaan puhtaasti saksalainen hansakaupunki. Yksi samankaltainen hansakaupunki kuin muutkin noin 200 hansakaupunkia. Koko Viro oli kulttuurillisesti saksalainen, sillä saksalaiset omistivat kartanot ja samalla tietenkin kylien virolaiset maaorjat. Virossa ei ollut Mikael Agricolaa luomassa kansankielistä Raamattua tai muuta kansallista älymystöä, kuten oli Suomessa. Oli vain keskieurooppalaisessa kulttuurissa elävä kansanryhmä ja sen alamaiset.
Sitkeyttä vai sisukkuutta, joka tapauksessa virolaiset eivät saksalaistuneet, eivät luopuneet omista tarinoistaan ja omista tavoistaan. Viron kansa säilyi elossa, virolaisena kansana koko ajan 1200-luvulta 1860-luvulle. Se on saavutus.
Vaikka Viron ja virolaisten historia on pitkä, on Eesti 100 -juhlavuosi perusteltu. Vasta Viron itsenäistyttyä 1918 se henkinen pääoma, joka oli kertynyt kansallisen heräämisen vuosina, voitiin ottaa vapaasti käyttöön. Ensimmäistä kertaa päästiin rakentamaan virolaisten omaa maata ja rakentamaan sitä sellaiseksi kuin virolaiset sen itse halusivat.
Pitkä matka on saksaa mongertavasta virolaisesta linnavahdista tämän päivän kansainväliseen Viroon, mutta hienosti virolaiset ovat onnistuneet pitämään oman kielensä ja kulttuurinsa mukana matkalla. Oman maan saamista kannattaa juhlia.
Teksti Antti Sarasmo, kuva Hannu Lukkarinen
Lue lisää samasta aiheesta
