Henkien aika

Syksyn usvaisina öinä kulkivat vainajien henget pitkin lehdettömiä metsiä vanhojen kotitalojensa pihoihin kurkkien. Oli henkien aika, oli vainajien lomakuu.

 

Marras tuli illalla tupaan, naksahteli ja kehräsi nurkassa olevalla rukilla, hiljaa ja ääneti. Pian tulisi kuolema käymään talossa, Marras oli kuoleman lähetti ja valmisteli tietä kuolemalle. Näin uskottiin vanhassa Virossa.

Virolaisessa kansanperinteessä kuolleiden henget olivat hyvin aktiivisia. Pakanalliset uskomukset elivät pitkään maalaiskylissä ja saivat korkeintaan lisäväriä kristinuskosta. Perinne eli, sillä 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella kristinopin opetus oli hieman huonoissa käsissä. Suuri ongelma oli seurakuntapappien kielitaito sekä ammattitaito. Kirkot kuuluivat yleensä kartanolle ja kartano nimitti niihin papin. Kartanot kuuluivat puolestaan baltiansaksalaiselle aatelistolle ja aina aatelissuvun jostain haarasta löytyi sukulainen tai suosikki, usein emämaasta Saksasta, joka tarvitsi kirkkoherran paikkaa.Sopivuus ajoi liian usein pätevyyden edelle ja usein maakieltä osaamaton pappi saarnasi saksaksi, mitä taasen seurakunta ei ymmärtänyt. Kristityn kirkkokansan tietämys jäi vähän hennoille kantimille, vaikka vähä-katekismusta kinkereillä opittiinkin lukemaan. Taikausko ja vanhat perinteet säilyivät pitempään elinvoimaisina kuin mitä ne säilyivät esimerkiksi Suomessa, jossa kirkossa saarnattiin aina kansankielellä, ja jossa valtio tuki luterilaisen kirkon toimintaa aivan toisella tavalla kuin ortodoksisessa Venäjän keisarikunnassa.

 

Manala ja sukulaisvainajat

Virolaisessa kansanperinteessä oli voimakkaasti mukana vainajien palvonta. Kuolleet eivät olleet lopullisesti ihmisten maailmasta kadonneet, vaan he saattoivat vierailla kotikonnuillaan ja usein olivat myöhemmille sukupolville avuksi ja turvaksi neuvoillaan ja läsnäolollaan. Kotitaloonsa käymään tulevia esi-isiä kunnioitettiin ja heille tehtiin palveluksia.

Yksi vuotuisista vainajien käyntiajoista oli jouluyö. Joulusaunassa jätettiin vainajille pesuvedet valmiiksi ja lyötiin lähtiessä vielä löylyt. Ruuat olivat koko yön vainajia varten joulupöydässä ja talon väki nukkui oljilla, jotta esi-isät ja esiäidit saisivat nukkua ”omissa” sängyissään. Pirtin katosta riippui himmeli, siinä oli vainajien soma kiikutella, sillä keinu ja keinumäki olivat oleellinen osa virolaisen kylän elämää.

Virolainen kylä oli myös erilainen kuin suomalainen kylä. Kylässä talot olivat toisiaan lähellä ja kylät pysyivät paikoillaan. Samoissa taloissa tai ainakin samalla paikalla olevissa taloissa asuttiin sukupolvesta toiseen. Kartanon maatkin oli jaettu kahteen osaan. Oli varsinaiset kartanon pellot ja metsät, ja sitten oli kartanon työväen eli maaorjien peltotilkut ja talot. Kyläläiset viljelivät elääkseen omia peltojaan ja maksoivat vuokran kartanolle päivätöillä, joilla taas hoidettiin kartanon pellot. Kylä siis oli ja pysyi, ja kylän kirkkomaalla olivat edesmenneet sukulaiset.

Missä vainajat tarkkaan ottaen asuivat, siitä ei ollut aivan tarkkaa kuvaa. Pakanuuden aikana vainajat olivat Manalassa, jonkinlaisessa ikiunessa ja myöhemmin tietysti taivaassa. Perinteet sekoittuivat ja niin uskottiin, että syksyn tullessa vainajille myönnetään ”kotiloma”, kuukauden ajan he saavat kulkea heille tutuissa ja rakkaissa paikoissa maan päällä.

 

Henkien aika

Perinteisesti ulkotyöt piti tehdä mikkelinpäiväksi eli 29.9. mennessä. Mikkelinpäivän aikoihin teurastettiin myös ne kotieläimet, joita ei aiottu ruokkia talven yli. Alkoi talven odottelu ja kotoisten töiden teko kuten työkalujen kunnostus tai vaikkapa uuden reen rakentaminen.

Suomea etelämpänä sijaitsevan Viron loppusyksy on tavallisesti sateinen ja hämärä, sumuiset päivät ovat yleisiä, lehdettömät lehtimetsät olivat sellaisia kuin lehdettömät lehtimetsät ovat. Pihapiirin ulkopuolella ei paljoa liikuttu, elämä keskittyi talon pihapiiriin.

Oli helppo kuvitella, että autiossa, sumuisessa lähimetsässä liikkui nyt jotain muuta kuin kesän valoisina päivinä. Kansanuskomusten mukaan siellä liikkuivat vainajien henget.

Eivät nämä henget olleet kummituksia eivätkä ne olleet pahansuopia, ne vain olivat. Suhtautuminen henkiin vaihteli paikkakunnittain, jossain talonväki meni mikkelinpäivän jälkeiseksi yöksi muualle nukkumaan, tupaan jäi vain isäntä. Kukonlaulun aikaan isäntä avasi tuvan oven ja kutsui nimeltä mainiten henget sisään, tervehti näkymättömiä ystävällisesti ja kyseli kuulumisia kuten hyvä tapa vaati.

Pöytä oli tuvassa katettu ja kun isäntä arveli vieraiden kylliksi syöneen, avasi hän uudelleen oven, näytti lähtijöille päreellä valoa ja toivotteli tervetulleiksi seuraavana vuonna. Toisaalla taas emäntä kattoi saunaan pöydän ja lämmitti saunan lämpöiseksi. Henkien vierailuyön aikana oltiin hiljaa, jotta ei arvovieraita olisi säikytelty. Jossain päin oli tapana henkien aikana laittaa vainajille ruokaa ja juomaa pieniin kippoihin vaikkapa uunin päälle tai johonkin nurkkapenkille. Yleisesti uskottiin vainajien pitävän puurosta ja oltiin tyytyväisiä, jos yön aikana kippo oli tyhjentynyt, kissaa ei sellaisesta teosta sopinut tietenkään epäillä.

Henkien ajan alkaminen oli talossa pieni juhla. Mikkelinpäiväksi oli teurastettu eläimiä ja laarit olivat vielä täysiä. Juhlittiin raskaimman työajan eli sadonkorjuun loppumista, tehtiin herkkuja kuten makkaroita ja paisteja. Talonväki söi ja joi, antoi osan vainajille ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Vainajia ei tietenkään pelätty, mitä pahaa vaikkapa isoäiti-vainaa nyt lapsenlapsilleen tahtoisi? Talo oli edelleen paikallaan, suku jatkui ja suvun muistoissa elivät edesmenneet sukupolvet. Mitä nyt vähän konkreettisemmin kuin nykyään valokuvissa.

Vainajien ”kotilomalla” oli luonnollisesti loppunsa, pyhäinpäivänä päättyi henkien aika. Joissakin maakunnissa loma oli pitempi, aina pyhän Andreaksen päivään (30.11.) asti. Pyhäinpäivää kuitenkin pidettiin yleisesti henkien ajan loppuna ja sen jälkeen voitiin taas elää normaalisti vainajia sen kummemmin muistelematta.

 

Kotona kävijät eli oikeat kummitukset

Hyväntahtoisten sukulaisvainajien lisäksi oli tietenkin pahantahtoisia. Jos esimerkiksi peijaisissa eli vainajan muistoaterialla ei vainajaa tarpeeksi kunnioitettu tai tarjoamiset olivat vainajan mielestä turhan vaatimattomat, niin hän saattoi palata osaansa hakemaan. Myös väkivaltainen kuolema ja hautaaminen muualle kuin siunattuun maahan saivat vainajan kummittelemaan.

Tällaiset kotona kävijät olivat perinteisiä kiusallisia kummituksia, kolistelivat ja toivat onnettomuutta, pelottelivat ihmisiä ja kiusasivat karjaa. Niistä pääsi eroon vain korjaamalla tehdyn virheen, esimerkiksi syömällä aterian haudalla ja antamalla haudalle annit, eli kaatamalla olutta ja ruokaa haudalle. Kun tarpeeksi hyvin pyydettiin anteeksi, niin kummittelu loppui.Kummittelun saattoi estää myös edeltä käsin. Hautauksen yhteydessä haudalle piti laskea seppele ja sanoa ”Kääbas, sulle meeleheaks”. Suunnilleen näin: ”Kumpu, sinulle hyväksi mieleksi”. Jos näin teki niin vainaja oli saamiinsa anteihin tyytyväinen eikä tullut kummituksena lisää hakemaan.

Maaorjavirolaisten suhtautumista kartanon herrasväkeen kuvastaa uskomus, että kaikki herrasväkeen kuuluneet päätyivät kummituksiksi. Paronit ja muut isot herrat sentään kummittelivat vaunuilla ajaen, eiväthän he eläessäänkään paljoa alustalaisten nähden kävelleet.

Nyky-Virossa on pohjoismainen tapa viedä kynttilöitä haudoille pyhäinpäivänä. Tämä tapa on nuori ja se vakiintui vasta 1990-luvulla Viron uudelleen itsenäistyttyä. Vanhan virolaisen käsityksen mukaan pyhäinpäivänä vainajat palasivat takaisin taivaaseen (tai manalaan) ja pyhäinpäivä oli vainajien ja henkien ajan päättymisen päivä. Jotenkin tähän marraskuun alkuun liittyy myös Marras, kuoleman sanansaattaja, mutta Marrasta koskevaa perinnetietoa on vähän, vain tieto naksunnasta ja öisestä kehräämisestä.

Halloween ja pikku noidat ovat jo sitten aivan toisen kulttuuriympäristön kansanperinnettä.

 

TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

 

Lue lisää samasta aiheesta
Henkien aika vainajien palvonta