 |
|
|
|
Muinaislinnoitus löytyy Tallinnastakin
|
Linnoitusten ja linnavuorten historia alkoi tavallisista asuinpaikoista. Tosin kylän kohta saatettiin valita heti alkuun sellaiseksi, ettei sinne noin vain päästy.
| Toompea näytti aikanaan tämmöiseltä. |
|
|
|
 o pronssikaudella oli Viroon syntynyt jonkin verran vaurautta (kotieläimiä, metallia, jopa viljaa), jota täytyi suojella vainolaisten edestä. Näin syntyivät varustetut kylät. Ne oli perustettu usein vähän ympäristöään korkeammille paikoille ja rajattu kiviaidoin tai hirsivarustuksin.
Rautakauden alussa saatettiin kylissä tehdä lisää linnoitustöitä: pihan tasoa nostaa, tehdä maavalli ja puista tai kivistä suoja- aita. Tämmöinen kylä oli vielä kuitenkin kylä, ei linnoitus.
Varsinainen linnoistusten rakentaminen alkoi Virossa kansainvaellusten alussa ja jatkui kiihtyvänä rautakauden loppuun. Tämä kuvaa kansojen liikehtimisen ja levottomuuksien lisääntymistä; elettiinhän rautakauden lopulla 1000 - ja 1100- luvuilla vielä viikinkiaikaa.
Toisen vuosituhannen alussa (linnoitusten rakentaminen - levottomuuden ja omaisuuden kasvun myötä - edelleen kiihtyi) syntyi aikaisemmasta poiketen myös alueellisia keskuslinnoituksia, Tartto, Tallinna, Otepää.
Muinaislinnoitusten suuri jako kulkee akselilla kalliolinnoitus- maaperälinnoitus. Kalliolinnoitukset ovat harvinaisia Virossa, päinvastoin kuin Suomessa. Maaperälinnoitukset jakaantuvat moneen eri tyyppiin.
Toompean kalliolinnoitus
Kyseessä oli saarivuori eli kalkkikivestä koostuva kulutusjäännös Viron rannikkotasangolla, jonka oma kallioperä on hiekka- ja savikiveä. Toompea on ikäänkuin jälkeen jäänyt sen eteläpuolella avautuvasta kalkkikivilaaksosta - jälkeen jäänyt siinä mielessä, ettei se ole vielä kulunut pois.
Toompean kalliorinteet ovat hyvin jyrkät ja muinaislinnan pihamaan pinta-ala on suhteellisen suuri. Kun ottaa lisäksi huomioon, että linnoitus sijaitsee lähellä merta, niin voi ymmärtää, miksi “Lindanisestä” (näin Latvian Henrik kutsui linnoitusta kronikassaan 1200- luvulla) tuli aikanaan tärkeä keskus. Myös riigikogu eli Viron parlamentti on oivaltanut paikan käyttökelpoisuuden. Arabialainen maantieteilijä Idris kutsui linnoitusta nimellä Koluvan, jonka katsotaan juontuvan Kalev- nimestä. Kalev ei ollut ennen persoona- vaan arvonimi, joka tarkoitti ylimystä.
Idris mainitsee Koluvanista vuonna 1154. “Se on pieni, suuren linnoituksen kaltainen kaupunki. Sen asukkaat ovat maanviljelijöitä, köyhiä, mutta niillä on paljon karjaa.” Idris mainitseee myös maan nimeltä Astland, Estland. Koluvanista eli Lindanisestä tuli tanskalaisten valloituksen jälkeen Taanilinn, tanskalainen kaupunki eli Tallinna.
Vuonna 1219 tanskalaiset saapuivat laivoilla nykyisen Tallinnan lahden kohdalle. He rakensivat virolaisten linnoituksen paikalle uuden. Tällöin virolaiset olivat käyneet jo vuosia taistelua etelästä päin maahantunkeutuvia saksalaisia ristiretkeläisiä vastaan. Nyt he olivat joutuneet kahden ylivoimaisen vihollisen väliin, ei mitenkään sattumalta, sillä ahtaalle jou tuneet saksalaiset olivat pyytäneet apua Tanskan kuninkaalta Waldemar II: lta. Vuoteen 1227 mennessä koko maa oli joutunut vieraiden valtojen alaisuuteen. Tämä merkitsi linnavuorten perinteisen käytön loppua, tai ei aivan. Varbolan Jaanilinnaa käytettiin vielä yli sata vuotta myöhemmin Jüriyön kapinan dramaattisten tapahtumien yhtenä näyttämönä. Tämän jälkeen muinaislinnoitukset jäivät unholaan vuosisadoiksi, kunnes uudenlainen ihmisryhmä alkoi 1700- luvun lopulta lähtien kiinnostua niistä - historian tutkijat.
[Teksti: Jukka Hilden]
[Kuvat: Jaak Kadarik]
|
|
