YKSITYISTÄMINEN OLI KOHTALONKYSYMYS
Millaiselle pohjalle rakennetaan uuden valtion talouselämä?e on tärkeämpi käytännön ratkaisu kuin päivänpolitiikan pyörteissä Arvataankaan. Virossa tehtiin vuonna 1992 oikea ratkaisu.
Kuka ostaa käytetyn tehtaan?
Se toimii ja tuottaa, mutta konekanta on vanhaa, tilat surkeassa kunnossa ja tuotantotehokkuus kadoksissa. Tehtaalla ei ole vientituotteita mutta sen sijaan se tuo raaka-aineensa ulkomailta. Työväkeä on paljon ja velkaa tehtaalla on räystäisiin saakka. Sellainen sitten pitäisi saada kaupaksi.
Sosialismin luhistumisen jälkeen kaikissa sosialistisissa maissa järkyttyneinä huomattiin, että niiden talous oli vieläkin huonommassa kunnossa kuin oli kuviteltu. Oli ollut tehtaita, jotka tuottivat Itäblokin sisällä tunnettuja ja haluttuja tuotemerkkejä. Oli tuntunut siltä, että ne tehtaat takoisivat rahaa toisenlaisessakin talousjärjestelmässä.
Poliitikkojen sokea piste oli siinä, ettei oikeastaan kenelläkään ollut selvää käsitystä siitä, mitä ja millä hinnalla tavaroita tehdään muualla maailmassa. Rajojen avauduttua kansainvälinen kilpailu iski myrskytuulen lailla rautaesiripun suojassa toimineen teollisuuden niskaan.
Tallinnassa Kirovin kalastuskolhoosi tuotti suosittua shampoota nimeltään Merenvaahto. Neuvostoliiton raaka-ainepulan oloissa shampoo oli kalaöljypohjainen, mutta korkeatekninen ja kehittynyt valmistusprosessi sai aikaan ihan kelvollisen shampoon, parhaimman mitä Neuvosto-Eestin kaupoista oli saatavissa. Merenvaahto ei elänyt kauaa vapaassa Virossa. Sen tekeminen oli aivan liian kallista ja silti sen laatu oli heikompi kuin toisenlaisista ja paremmin shampoon tekemiseen soveltuvista raakaaineista tehdyn tuontishampoon. Samanlaisia, sinänsä hyviä, mutta kuitenkin elinkelvottomia tuotteita oli entinen sosialistinen maailma täynnä.
Pelastakaa tehtaat
Uudelleen itsenäistyneen Viron poliittisilla päättäjillä oli edessään kauhistuttava ongelma. Käytännössä koko maan teollisuus oli kaatumassa kilpailukyvyttömyy- teensä ja vanhentuneisiin tuotteisiinsa. Jos jotain ei tehtäisi nopeasti, niin Viro tuottaisi lähinnä alipalkatuilla ihmisillä ylihintaisia maataloustuotteita.
Samaan aikaan oli olemassa toinenkin ongelma. Koko teollisuus oli valtion omistuksessa ja sosialistinen valtio oli osoittautunut huonoksi omistajaksi. Tehtaille haluttiin omistajat, joilla olisi omat rahat pelissä ja sen mukainen kiinnostus tehtaan tulevaisuudesta.
Eri sosialistissa maissa teollisuutta yksityistettiin erilaisten periaatteiden mukaan. Myytiin huutokaupalla, jotta saatiin rahaa valtion tyhjään kassaan. Luovutettiin työntekijöille, koska työntekijät olivat oikeastaan tehtaan pystyttäneet tai sitten jaettiin koko kansalle arvopaperit, joilla sai merkitä tehtaiden osakkeita. Virossa tehtiin, viisaasti kyllä, toisin.Virolaiset ovat aina olleet järkeviä matkijoita, sanoohan tunnettu sanontakin, ettei polkupyörää enää tarvitse keksiä, se on keksitty. Ennakkoluulottomasti katseltiin, mitä muualla tehdään ja niin valittiin saksalainen malli. Saksa perusti yhdistyttyään Treuhand (suom. Uskottumies) -laitoksen yksityistämään DDR:n teollista perintöä. Pääpaino oli investoinneissa, ei teollisuuslaitoksista saatavassa hinnassa.
Viroon perustettiin Eesti Erastamisagentuur eli Viron yksityistämistoimisto ja heti syksyn 1992 ensimmäisten vapaiden parlamenttivaalien jälkeen aloitettiin
yksityistäminen. Yksityistämisellä oli kiire, sillä muutama suuri työnantaja toimi jo hätälainoituksella ja joidenkin velat valtio oli jo joutunut jäädyttämään.
Neuvotellen ei pelkästään rahasta
Ensimmäisellä listalla oli 38 merkittävää yritystä, joista osa toimii edelleenkin vanhalla nimellään, kuten makeisvalmistaja Kalev tai johtava virolainen paitatehdas Sangar. Kaikkiaan yksityistämisen ajateltiin koskevan noin 200 suuryritystä ja 3 000 pientä tai keskisuurta yritystä. Tarkoitus oli yksityistää teollisuus 2–3 vuoden kuluessa toinen toistaan seuraavilla yksityistämislistoilla. Koska kaupat tehtiin neuvotellen, niiden tekeminen vei aikaa. Siksi keskityttiin muutamaan kymmeneen yritykseen kerrallaan. Valittu tapa oli onnistunut, teollisuus sai omistajat ja suurelta konkurssiaallolta vältyttiin.
Neuvotteluissa keskityttiin siihen, mitä ostaja aikoo yrityksellään tehdä, paljonko investoida ja paljonko säilyttää työpaikkoja. Väistämätöntä rakennemuutosta pehmennettiin vaatimalla irtisanomisten vuosittaista porrastamista, kaikkea tarpeettomaksi käyvää työvoimaa ei saanut kerralla laittaa kortistoon. Ehtoja oli myös yrityksen jälleenmyynnistä, jos se tapahtui liian aikaisin, niin koko yksityistäminen peruuntui.
Yritys sinällään saattoi mennä halvalla, monessa tapauksessa koneet olivat romuraudan hinnassa ja kauppasumman saattoi kattaa pelkästään tontin tuleva arvonnousu. Kauppahintaan kuitenkin kuului monenlaista lisäpykälää ja niiden noudattamista myös valvottiin. Ostaja sitoutui investoimaan kymmeniä miljoonia tai pyörittämään toimintaa kauppahetken henkilöstömäärällä määrävuosia.
Yritys myytiin periaatteessa eniten tarjoavalle, eli kysymys oli tarjoushuutokaupasta. Huutokaupan ehdoissa olivat sitten ne investointi tai työllisyyspykälät, jotka muodostivat yritysoston todelliset kustannukset. Vaikka ostajien taustoja tarkistettiin parhaan mukaan, niin huijauksiakin tapahtui. Vahingot jäivät kuitenkin pieniksi, kiitos kaupanpurkamispykälien.
Kauppoja tehtiin vuonna 1993 51 ja tämä oli ensimmäinen oikea yksityistämisvuosi, edellisenä vuonna oli vasta laadittu tarjouskilpailu. Huippuvuosi oli 1994, jolloin yksityistettiin 214 yritystä. Suurin osa Neuvosto-Eestin teollisesta perinnöstä oli yksityistetty vuoden 1996 loppuun mennessä. Alkuperäinen aikataulu oli siis ollut realistinen, vaikka valvonta ja jälkityöt jatkuivat pitkälti 2000-luvulle.
Yksi virolaisten oivallus oli, että yksityistettävän yrityksen koko osakekanta ei ollut ostettavissa vaan osa siitä jäi valtiolle. Nämä osakkeet taas yksityistettiin kansalaisille. Kaikille kansalaisille ei oltu voitu palauttaa heidän sosialisoitua yksityisomaisuuttaan, entisen kotitalon pelloilla saattoi olla vaikka lähiö. Näille kansalaisille jaettiin arvopape- reita, joilla saattoi ostaa yksityistettävien yritysten osakkeita valtiolta. Näillä yrityksillä oli siis jo osake-enemmistön omistava pääosakas ja näistä ”kansallisosakkeista” muodostuikin sitten kehittyvän pörssin käyttövoima. Ihmiset pystyivät myymään korvauspaperinsa tai sillä lunastamansa osakkeet ja saivat näin kelvollisen korvauksen siitä omaisuudesta, jota he eivät saa- neet takaisin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Monet entiset sosialistimaat kärsivät vieläkin väärin toteutetun yksityistämisen aiheuttamista ongelmista. Talouselämä ei ole päässyt vauhtiin tai teollinen omaisuus on keskittynyt harvan superrikkaan käsiin. Virossa näin ei käynyt, maahan saatiin luotua terve teollisuuden omistusrakenne ja maahan saatiin ulkomaisia sijoituksia. Ulkomaiset sijoitukset ovat olleet pitkäaikaisia sijoituksia tuotantoon ja ulkomaalaisomistuksessa olevissa virolaisissa tehtaissa valmistetaan tavaroita vientiin. Saksalainen Treuhand-menetelmä ja ripeästi toteutettu yksityistäminen antoivat Virolle hyvät evää tulevaisuuteen.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
