Viron vanhin filkkari
Teksti Arja Korhonen, kuvat Pärnun elokuvafestivaali, Mikko Virta
Kansanedustaja Mark Soosaar käy kesällä Tallinnassa niin harvoin kuin mahdollista. Festivaalikiireet pitävät miehen Pärnussa ja kotisaarilla Kihnussa ja Manijalla.
Niinpä tapaamme Riigikogun ravintolassa väliajalla. Tarkoitus on muistella, miten Pärnun kansainvälisen dokumentti- ja antropologisten elokuvien festivaali sai 30 vuotta sitten alkunsa.
Oli kevätkesä 1987, ja Mark Soosaar oli juuri aloittanut Viron elokuvaliiton johtajana, kun Lennart Meri ehdotti tapaamista, johon kutsuttaisiin antropologeja ja dokumenttien ohjaajia Latviasta, Liettuasta, Suomesta ja muista Itämeren maista.
Merin mielessä väikkyi pienimuotoinen happening, jonka ohessa vähän saunottaisiin sekä nautittaisiin hyvästä (lännestä tuodusta) kahvista ja tupakasta.
Mark matkusti Moskovaan elokuvajuhlille 1987 ja tapasi sattumoisin Unescon tuolloisen elokuvaneuvoston johtajan Enrico Fulchignonin. Yhdessä idea jalostui festivaaliksi. Se polkaistiin pystyyn jo kolme kuukautta myöhemmin Pärnun APN-hotellissa (nykyisin Strand). Se kun oli Virossa ainoa paikka, jossa oli sekä elokuvasali että sauna.
Soosaar oli tavannut legendaarisen kulttuuriantropologin Heimo Lappalaisen käydessään vierailulla Suomen elokuvasäätiössä. Lappalainenkin innostui hankkeesta valtavasti, pani kontaktinsa peliin ja sai paikalle muun muassa maailmankuulun etnomusikologin Alan Lomaxin.
Lisäksi Heimo keräsi länsimaisilta osallistujilta osanottomaksun dollareissa. Niillä festivaalille ostettiin 16 millin projektori.
”Kyseessä oli ensimmäinen itä-länsi-tapaaminen, mikä oli kaikille osapuolille yhtä jännittävää.”
Viikon kestänyt festivaali improvisoitiin upeaan päätösjuhlaan asti. Perinteitä syntyi. Vieraille ei ollut varaa hankkia hienoja festivaalipasseja, joten nimet poltettiin katajalevyille ja ripustettiin elokuvaohjaajien kaulaan. Kuten nykyäänkin.
”Rahaa oli vähän, mutta haluttiin näyttää, että tunnetaan suuren maailman tavat.”
Traditio pääpalkinnosta syntyi sekin puolivahingossa. Näyttämön yllä roikkui kaunis perinteinen UKU:n käsityömestarien kutoma hääpeitto. Kun ensimmäinen voittaja julistettiin, Meri ja Soosaar nostivat spontaanisti ja keskenään sopimatta peiton kanadalaisen Asen Balikcin harteille.
Soosaar huolehti logistiikasta ja yleisestä järjestelyistä, joihin kuului väistämättömänä osana yhteydenpito KGB:n paikalliseen konttoriin. Tosin valvonta oli perestroikan jälkimainingeissa sulanut lähes olemattomiin.
”Pärnu oli silti suljettu kaupunki, jonne ulkomaalaiset tarvitsivat tuloluvan.”
Ohjelman kokoamiseen ei ollut ohjekirjaa. Rullat oli viety Lennart Merin hotellihuoneeseen, ja niistä hän valitsi elokuvat päiväksi kerrallaan.
Meri istui myös tuomaristossa. Päätöksenteko oli vitkutteluun taipuvalle välillä vaikeaa. Soosaar muistaa venyttäneensä palkintoseremoniaa kutsumalla setukaisnaisten kuoron kolme kertaa esiintymään. Lopulta Soosaaren oli pakko pitää väliaika, hypätä autoon ja raahata Lennart hotellista Endla-teatterin lavalle.
Katsomot olivat tupaten täynnä. Mikä veti ihmisiä katsomaan jotain niinkin marginaalista kuin kansatieteelliset elokuvat?
Soosaaren mukaan neuvostovallan viimeisinä vuosina television ja elokuvateattereiden tarjonta ei juuri katsojia kiinnostanut. Festivaalielokuvat sen sijaan olivat jotakin aivan uutta.
Vastaavaa dokumentteihin keskittynyttä kansainvälistä festivaalia ei tuolloin ollut missään maailmassa. Nykyään dokumenttielokuvat ovat erittäin suosittuja, samoin festivaalit. Soosaar ja Meri olivat siis reilusti aikaansa edellä.
Pärnun festivaalin aihepiirit määriteltiin heti alussa: alkuperäiskansat, katoavat kielet ja kulttuurit.
Etnografisten elokuvien tekijöitä ja muita kulttuuria kuvien kautta tutkivia kutsutaan toisinaan visuaalisiksi antropologeiksi. Heitä kesäinen Pärnu on kiehtonut aina. Rentoa meininkiä kuvaa, että viisumivapauden jälkeen vieraita alkoi saapua etukäteen ilmoittamatta, filmirulla kainalossa.
”Elokuvaihmiset tulevat tänne mielellään tapaamaan toisiaan”, myhäilee Soosaar.
Siinä mielessä Lennart Meren toive on toteutunut.
Missiofestivaali
Ilman Soosaaren Unesco-kontakteja ja sitä kautta saatua tukea festivaali olisi luultavasti kaatunut jo heti Viron itsenäistymisen jälkeisessä myllerryksessä.
”Hankalaa aikaa oli myös 1990-luvun loppu. Eräänä vuonna meille ei löytynyt enää salia, ja siksi aloimme näyttää dokumentteja Viron televisiossa. Saimme suuren katsojakunnan, ja samalla syntyi taas uusi jokavuotinen perinne.”
Tulevaisuus on jälleen vaakalaudalla, sillä nyt festivaalilta edellytetään 30 prosentin omarahoitusta. Soosaar pitää tapahtumaansa missiofestivaalina, eikä lipunhintaa voi siksi nostaa pilviin.
”Tätä ei tehdä kaupallisin perustein vaan sivistävässä mielessä.”
Festivaali on pysynyt pienenä ja intiiminä, mutta laajentanut reviiriään muihin kaupunkeihin. Televisiossa esitetään kuusi dokumenttia, joista katsojat äänestävät suosikkinsa.
”Ne ovat koko perheen filmejä ja hyvin suosittuja. Tänä vuonna teemana televisiossa on ʼLapset ovat fiksumpiaʼ”.
Mark Soosaar on johtanut festivaalia nyt 30 vuotta. Viikon aikana näytetään yli 100 uutta dokumenttielokuvaa. Ei kuitenkaan mitä tahansa, valintakriteerit ovat tiukat.
”On osattava ajatella, ilmaista ajatuksiaan audiovisuaalisessa kielessä ja tehdä se mielenkiintoisesti”, vaatii Soosaar.
”Elokuvia on nykyään tarjolla enemmän mutta laatu on heikentynyt. Paljon tarjotaan roskaa, sillä nykyään kuka tahansa voi ottaa kännykän käteen ja kuvata”.
Elokuvien taso vaihtelee Soosaaren mukaan maittain ja riippuu koulutuksesta.
”Puolalaiset elokuvakoulut ovat vahvoja, mutta esimerkiksi monissa latinalaisen Amerikan maissa elokuvallinen ajattelu on huonoissa kantimissa. ”
Heimo Lappalaisen (1944–1994) lisäksi muutkin suomalaiset dokumenttielokuvien tekijät ovat viihtyneet Pärnussa ja keränneet kasapäin palkintoja.
Pääpalkinto on mennyt suomalaisille peräti kuusi kertaa. Lappalainen sai sen ensimmäisenä 1993. Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen palkittiin 2010 kipeän humoristisella saunadokumentillaan Miesten vuoro.
Pirjo Honkasalon tuotantoa on näytetty ja palkittu toistuvasti.
”Pirjo on yleensä purjehtimassa festivaalin aikaan heinäkuussa, mutta kerran hän tuli hakemaan palkintonsa purjeveneellä Pärnun satamaan.”
Lue lisää samasta aiheestaAsen Balikci Enrico Fulchignoni Heimo Lappalainen Mark Soosaar Missiofestivaali vanhin filkkari Viron vanhin filkkari
