Elokuun historia-artikkeli – Viron maatalouden pitkä taival
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Andrei Chertkov, Mariann Liimal, Aron Urb
Vuosittain järjestettävästä avoimien maatilojen päivästä (Avatud talude päev) on tullut Virossa huippusuosittu. Seuraavan kerran tapahtuma on vuonna 2021.
Viron maatalous ja maaseutu ovat kokeneet kolme suurta muutosta. Ensin siirryttiin kartanotaloudesta perhetiloihin. Neuvostovuosina tulivat kolhoosit, ja neuvostovuosien jälkeen raju sopeutuminen markkinatalouteen.
Kartanoista perhetiloiksi
Virolainen talonpoika oli vuokraviljelijä. Hän vuokrasi kylässä taloa siihen kuuluvine peltoineen ja laitumineen ja maksoi vuokransa työllään kartanon hyväksi.
Kartanot olivat isoja: 4 000 hehtaaria ei ollut vielä iso kartano. Kartanoissa tuotettiin Pietarin markkinoille pääasiassa karjataloustuotteita. Kylmäketjua eli jääkaappia ei ollut vielä keksitty, siksi kaiken piti olla tuoretta.
Kaikki kartanonherrat eivät olleet hyviä maanviljelijöitä eivätkä muutenkaan lahjakkaita raha-asioissa. Rahapulaa oli helppo paikata myymällä virolaisen alustalaisen tila hänelle. Moni virolainen osti kotitalonsa omakseen. Hiljalleen syntyi itsenäisten talonpoikien maaseutu.
Kartanoiden aika päättyi Viron itsenäistymiseen ja maareformiin, jossa kartanot pilkottiin perhetiloiksi. Vapaussodan aikana päätettiin urhoollisuusmitalin saaneita ja sotaveteraaneja palkita oikeudella lunastaa itselleen oma maatila. Päätöksellä ei ollut mitään tekemistä maareformin kanssa, mutta se on hyvä esimerkki siitä, miten yksi ratkaisu voi poistaa muitakin ongelmia.
Viron maareformi on maailmassa yksi onnistuneimmista ja sillä päästiin tavoitteeseen, perhetilavaltaisen ja elinvoimaisen maaseudun luomiseen. Oli nimittäin niin, että Vapaussodan veteraanit olivat pääosin maatalojen nuorimpia poikia. Nyt veljeksistä vanhin tuli perimään kotitilan ja nuoremmalle saatiin maareformin ansioista uudistila lähiseudulta.
Perhe auttoi ja uudet tilat nousivat nopeasti omavaraisiksi maataloiksi. Muut uudistilat seurasivat perässä ja maareformi toteutui. Samalla maaseudun ilme muuttui. Kartanoiden alustalaisten talot olivat olleet tiheinä kyläryppäinä. Nyt uudistilalliset rakensivat talonsa tilansa yhteyteen. Peltoaukeiden metsäsaarekkeisiin nousi taloja kuin sieniä sateen jälkeen.
Pietarin markkinat olivat jääneet rajan taakse ja karjataloustuotteiden kysyntä romahti. Etelä-Viron rahakasvi eli pellava romahti myös. Pellavaa oli kasvatettu suuressa mitassa vientiin, sillä purjelaivojen purjeet tehtiin kosteutta kestävästä pellavasta ja 1920-luvulla höyrylaivat syrjäyttivät purjelaivat. Valtio kuitenkin ryhtyi toimeen ja perustettiin maataloustuotteiden vientiosuuskuntia. Markkinat olivat nyt lännessä ja suuren lamakauden jälkeen vienti esimerkiksi Englantiin veti hyvin. Suuri osa brittien aamiaispekonista oli röhkinyt aikansa virolaisessa sikalassa.
Ilmeisesti Viron maaseutu oli tuolloin vauraampi kuin silloinen Suomen maaseutu. Ilmasto oli hieman suopeampi ja tuotettiin maataloustuotteita vientiin. Maaseutu oli myös hyvin elinvoimainen. Oli yhdistystä sekä harrastuspiiriä ja Viron ylivoimaisesti suurilevikkisin lehti oli Maatalon emäntä -aikakauslehti.
Kolhoosivuodet
Sitten romutettiin kaikki, mitä oli saatu aikaan. Sosialismin vastaus maatalouteen oli kolhoosi. Vaikkapa jonkin kylän tilalliset päättivät vapaaehtoisesti perustaa osuustoimintatilan, kolhoosin. Kaikki lahjoittivat maansa, karjansa ja maatalouskoneensa kolhoosille ja sitten kolhoosilaiset yhdessä hoitivat pellot ja karjat. Vuoden lopussa jaettiin voitto kolhoosin eteen tehdyn työn perusteella kolhoosilaisten kesken. Näin siis teoriassa.
Kaikki Viron tilalliset oivalsivat viimeistään maaliskuun 1949 joukkokyydityksen jälkeen kolhoosiin liittymisen edut. Koko Viron maatalous kollektivisoitui parissa kuukaudessa.
Taloudellisesti uusilla kolhooseilla meni surkeasti. Viron maaseutua vaivasi sodan jälkeen paha työvoimapula. Kylissä ei ollut riittävästi asukkaita edes kotitilojen täysmittaiseen viljelyyn, kolhoosin pyörittämisestä puhumattakaan. Esimerkiksi kolhoosissa lehmät olivat suurnavetassa, jossa lypsäjät vuorotyönä hoitivat karjaa. Talossa lehmät oli lypsetty muiden töiden ohessa, suurnavetassa entinen talon emäntä ei tehnyt muuta kuin hoitaa lehmiä.
Kolhooseilla oli luovutusvelvollisuus, eli niiden piti myydä viljaa ja muita tuotteita valtiolle normihintaan määrätty määrä. Kiintiö oli hyvin lähellä teoreettista satoa. Tulos vuoden lopussa oli se, ettei kolhoosi pystynyt maksamaan palkkaa työntekijöilleen. Ihmiset pysyivät hengissä, koska kolhoosin jäsenellä oli oikeus muutaman aarin omaan kasvimaahan ja yhteen lehmään.
Ihmiset pysyivät kolhooseissa siksi, että kolhoosilaisella ei ollut oikeutta kotimaanpassiin, eli kotikunnan ulkopuolelle matkustettaessa vaadittavaan henkilöllisyystodistukseen. Maalaiset oli jälleen sidottu turpeeseen. Heidän piti tehdä ilmaista työtä ja elättää itse itsensä.
Vähitellen tilanne maaseudulla parani. Saatiin koneita, jotka osaltaan helpottivat työvoimapulaa. Luovutushintojakin nostettiin niin, että ihmiset alkoivat saada palkkaa. Ajan ihanne oli agropolis eli kaupunki, jossa maataloustyöntekijät asuivat. Kolhoosien keskuksiin rakennettiin kerrostaloja, oli vesivessa ja keskuslämmitys, mutta ei omaa vihannesmaata tai omaa lehmää. Pellolla käytiin työssä kuin tehtaassa, tunnit täyteen ja sillä lailla. Pohjoisessa ja vaihtelevassa säässä se ei ole paras tapa harjoittaa maataloutta.
Elämä normalisoitui 1970-luvulla, sosialismiin oli sopeuduttu. Osa Viron kolhooseista kitui, osa eli ”normaalisti” ja osa paremmin. Oli palattu vanhaan. Viro tuotti liha- ja maitotuotteita Leningradiin aivan kuten tsaariajalla oli ruokittu Pietaria. Ruokkiminen oli sen verran tehokasta, että Neuvosto-Eestissä oli pulaa paremmista elintarvikkeista, kuten porsaankinkusta tai laadukkaasta makkarasta.
Suurissa kaupungeissa, kuten Tallinnassa, oli erillinen kolhoositori, jossa kolhoosilaiset myivät pienessä kotipuutarhassaan kasvattamiaan tuotteita. Löytyi kananmunia, kanaa ja porsasta sekä erilaisia vihanneksia, kaupalliseen hintaan, tietysti.
Syvään päähän uimaan opettelemaan
Ja sitten kaikki taas romahti. Viro itsenäistyi uudelleen, Neuvostoliitto hajosi ja idänkauppa katosi.
Neuvostoliiton hintajärjestelmä oli hallinnon päättämä. Sianlihan hinnaksi määrättiin X ruplaa ja annoksen sianrehua tuli maksaa Y ruplaa. Kun Viro siirtyi yhdessä yössä maailmanmarkkinahintoihin, niin huomattiin, ettei moni asia kannattanut taloudellisesti. Teollisuus oli pahimmissa vaikeuksissa, mutta maatalous kärsi myös.
Kolhoosit purettiin nopeassa tahdissa. Jossain jaettiin omaisuus kolhoosin jäsenten kesken. Kaukaa viisas oli se, joka otti esimerkiksi kolhoosin autokorjaamon eikä maata tai lehmiä.
Toisaalla kolhoosi pystyttiin palauttamaan alkuperäisiksi taloiksi, ja syntyi uusia pientiloja. Kolmas tapa oli muodostaa kolhoosista yritys ja jakaa osakkeet jäsenille. Kaikki kolhoosien yksityistämiset eivät olleet menestystarinoita.
Vuosi 2008 oli rajapyykki. Viro liittyi EU:n jäseneksi 2004 ja tuolloin jäsenyyden edut alkoivat tulla esiin ja vienti alkoi vetää. Tänään Viro on EU:n kolmanneksi suurin luomutuottaja, ja vienti on kuten ennen sotia karjataloustuotteita ja erikoiskasveja, kuten luomuhernettä.
Viron maatalous nakattiin markkinatalouden uima-altaan syvään päähän ja kehotettiin opettelemaan uimaan. Kuuri oli kova, mutta tulos hyvä. Viron maaseutu elää ja kehittyy.
Tutustu lisää Viron maatalouteen
Luitko Antti Sarasmon historia-artikkelin ja haluat tietää lisää?
Viron maitotalouden historiaan voi tutustua Viron maitotalousmuseossa (Eesti Piimandusmuuseum). Se sijaitsee Keski-Virossa Järvan maakunnassa Imaveressä. Elokuussa museo on auki joka päivä kello 11–17.
Viron maatalousmuseo (Eesti Põllumajandusmuuseum, kuvassa) on suuri monipuolinen matkailukohde aivan Tarton kupeessa Ülenurmella. Museo on auki elokuussa keskiviikosta sunnuntaihin.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
- Viron matkailu kasvaa tasaisesti
- Tallinnan liikennelaitos kutsuu matkustajat jouluajelulle
- Virolaiset jouluruokaperinteet
Lue lisää samasta aiheestaluonto maanviljely maatalous Viron luonto
