19.10.2020 | Historia

Lokakuun historia-artikkeli: virolainen arki muuttui nykäyksin

Vuosisadassa suomalaisten arki on muuttunut paljon, mutta muutos on ollut tasaista kehitystä. Virossa arkipäivä on muuttunut äkkinäisin nykäyksin poliittisten muutosten tahtiin.

Teksti Antti Sarasmo, kuvat Eesti Rahvusarhiiv

Vuonna 1992 käytiin valuuttakauppaa muun muassa Tallinnan Teenindusmajassa, minkä paikalla on nykyisin Tallink City -hotelli.

Kun katsomme menneisyyteen, jaamme sen aina erilaisiin aikakausiin. On esimerkiksi keskiaika tai renessanssi. Aikakauden muutoksen hetkeä haetaan niin taiteesta kuin poliittisista tapahtumistakin. Joskus paras virstanpylväs on kuitenkin ihan tavallinen arkielämä.

Virossa Viron tasavallan aika päättyi lopullisesti, kun virolainen perheenemäntä alkoi paistaa päivällisperunoita ruokaöljyllä silavan sijaan. Kommunismin kausi päättyi taas 1990-luvun puolivälissä, kun muovikassi laitettiin roskapussiksi eikä sitä pidetty siististi taitettuna tallessa kaapissa.

Mannermainen tasavallan aika

Virossa tehtiin itsenäistymisen jälkeen perusteellinen maareformi ja maaseudulle syntyi kylien laidoille todella suuri määrä uusia perhetiloja.

Suosituin kotiruoka oli perunat ja kastike ja kastike oli normaalisti porsaan lihasta. Porsaat kasvatettiin yleensä itse, joten paistinrasva oli tavallisesti silavaa. Maalta oikea tapa paistaa perunoita levisi tietysti kaupunkeihin.

Ennen toista maailmansotaa Viron kaupunkikulttuuri oli erilaista kuin Suomessa. Virossa oli suuri baltiansaksalainen vähemmistö ja heidän kauttaan Viro oli maailman modernissa sykkeessä mukana ihan eri tavalla kuin syrjäinen Suomi.

Virossa ei ollut kieltolakia, joten maassa elettiin eurooppalaisessa ravintola- ja kahvilakulttuurissa. Erityisesti kahvilakulttuuri kukoisti ja kahvila kehittyi kahviosta viihderavintolan suutaan. Hienoimmissa viihdekahviloissa oli 1930-luvulla oma jazz-orkesteri, joka tanssitti ja viihdytti kahvilavieraita.

Ikuinen pula-aika

Neuvosto-Eestissä katkesi kaupungin ja maaseudun yhteys. Aikaisemmin oli kotiseudulle pidetty yhteyttä, vaikka kaupungissa asuttiinkin, mutta kolhoosi-järjestelmä ja vuoden 1949 massakyyditykset tuhosivat sen maaseudun, jonka oli synnyttänyt Viron tasavalta. Ei ollut sukutaloa, josta olisi saanut silavaa paistinrasvaksi, kaupungissa oli mentävä kauppaan ja siellä oli myynnissä eteläisten neuvostotasavaltojen ruokaöljyä. Maailman muutos näkyi keittiössä ja paistinpannussa.

Neuvostoaika oli niukkuuden aikaa. Kaikesta oli enemmän tai vähemmän pulaa. Vallitsi vakava asuntopula eikä sitä saatu ratkaistua ennen kuin uudelleen itsenäistyneessä Virossa. Tuoreen avioparin suurin ongelma oli saada itselleen koti. Usein jouduttiin elämään vuosia jommankumman vanhempien alivuokralaisina, kunnes lopulta saatiin oma ihan oma asunto.

Kaikki asunnot olivat valtiollisia vuokra-asuntoja ja vuokrasopimusta kutsuttiin ”orderiksi”. Orderin saaminen oli suuri juttu ja ordereita myös laittomasti myytiin ja vaihdettiin. Oli ison rahan mustanpörssin asuntomarkkinat. Oman orderin eli vuorasopimuksen saattoi saada jonottamalla, mutta se vei vuosia ja usein jopa vuosikymmeniä.

Vuokraoikeuden saattoi myös saada työpaikan kautta tai poliittisista ansioista. Tavallisen ihmisen arjen suurin ongelma oli asunnon saaminen ja perheen kasvaessa suuremman asunnon saaminen ja mahdollisesti avioeron tullessa mahdollisuus muuttaa erilleen. Moni rakensi itselleen ja perheelleen omakotitalon, joka sosialismin uuskielellä oli yksittäisasunto ja jonka asuinpinta-ala oli rajoitettu 60 neliöön.

Taidetuotteiden kombinaatissa työskennellyt Evald Putk sai kombinaatilta uuden asunnon 1961.

Huonekalut olivat sitten jo helpompi rasti. Huonekaluja valmistettiin ja niitä saattoi ostaa kaupasta. Samanlaiset tyylisuunnat käytiin läpi niin Neuvosto-Eestissä kuin Suomessakin. Kevyt ja ilmava oli 60-luvun tyylisuunta ja 70-luvun lopulla tulivat suuret ja massiiviset kalusteet taas muotiin. Tyylien kierto oli hitaampaa, sillä käytännössä oli mahdotonta ostaa kerralla vaikkapa kokonaisen huoneen kalusteita. Niitä ei yksinkertaisesti ollut saatavilla samaan aikaan.

Neuvostoajan loppupuolen tunnusmerkki oli valtava polymeerilakalla ja ruskealla viilulla päällystetty kaapisto, joka täytti koko seinän ja jossa oli säilytystilaa.

Hamstraamisen taide

Tavaraa oli säilöttäväksi kaapistoon, sillä 1980-luvulla alkanut toinen pula-aika oli sellainen, että välillä tavaraa, vaikkapa pesusieniä, tuli yhtäkkiä kauppoihin ja kun erä oli loppunut, uutta ei enää tullut pitkään aikaan.

Ihmisistä tuli hamstereita. Kun tavaraa nähtiin, se hankittiin, sillä jos sitä ei itse tulevaisuudessa tarvinnut, niin joku tarvitsi ja silloin voitiin tehdä vaihtokauppaa. Jos jollakulla oli vaikkapa kaksi oopperalippua, hän vaihtoi ne tarvitsemiinsa pesusieniin. Liput vaihdettiin lihakaupassa oikeuteen ostaa tiskin alta myytävää makkaraa. Lihakaupan myyjä puolestaan antoi liput televisiokorjaajalle, joka teki haltuuraa. Haltuura oli omaan laskuun työskentelyä työantajan välineillä ja varaosilla. Televisiokorjaajan työpaikan ammattiyhdistyssihteeri oli oopperan ystävä ja kiitoksena lipuista järjesti puolestaan televisiokorjaajalle lomalähetteen johonkin tavoiteltuun lomakohteeseen.

Ei kannata ihmetellä sitä, miten nopeasti virolaiset sopeutuivat markkinatalouteen, sillä reaalisosialismi oli huippuunsa viriteltyä markkinataloutta, jossa kaikkien oli pakko käydä kauppaa keskenään kaikesta ja kaiken aikaa.

Eivät ihmiset onnettomia olleet. Neuvosto-Eestissäkin rakastuttiin, mentiin naimisiin, lapset valmistuivat koulusta, harrastettiin asioita ja oltiin paljon tekemisissä ystävien ja läheisten kanssa. Tyytymättömiä ihmiset olivat, arkipäivä ikuisine jonottamisineen ja tavarapulineen oli stressaava. Arkeen meni aikaa, kaikkeen piti nähdä ylimääräistä vaivaa ja se turhautti.

Tallinnan keskustan Energia Kohvik -kahvilassa kahviteltiin kesäkuussa 1960.

Neuvosto-Eesti oli Neuvostoliiton länsi, ainakin muiden neuvostoliittolaisten mielestä. Itsenäisen Viron aikainen kahvilakulttuuri oli säilynyt, ihmiset istuivat ja tapasivat toisiaan kahviloissa, se oli jotain niin länsimaista. Tallinnan muotitalo Moemaja ja muotilehti Siluett olivat aivan pohjoismaisella tasolla. Tosin muodikkaat vaatteet piti teettää tai tehdä itse, mutta Tallinnan katukuva oli paljon muodikkaampi kuin monen muun neuvostokaupungin.

Turisteilta ostettiin tavaroita ja yksi länsimaisuuden merkeistä oli länsimainen muovikassi. Sellaisia ei Neuvostoliitossa ollut ja lopuksi kun niitä oli, oli kassin painojälki surkea. Länsimaisen tuotemerkin muovikassi oli symboli, josta pidettiin huolta ja jota käytettiin pitkään.

Takaisin normaaliin

Viron uudelleen itsenäistyminen ja erityisesti rahareformi kesäkuussa 1992 muutti ihmisten arjen. Yhtäkkiä kaikki kaupat olivat ”valuuttakauppoja”, tavaraa oli. Jos ennen tavallisella virolaisella oli taskussaan kuun tai kahden palkka, ihan siltä varalta, että johonkin kauppaan olisi tullut jotain ostettavaa, nyt asiat muuttuivat. Ihan uusi ajatus oli ostoslista: vain etukäteen päätetyt asiat ostettiin. Tavaran ostaminen ei ollut enää ongelma, rahan riittäminen oli.

Virosta tuli rahareformin jälkeen normaali länsimaa. Se oli vaikkapa Pohjoismaita selvästi köyhempi, mutta ihmiset olivat toiveikkaita. On helppoa olla toiveikas, jos palkka nousee tasaisesti kuin hiihtohissi. Jos nyt ei ole varaa matkustaa, niin ensi lomalla varmasti on.

Vauraus kasvoi ja nopeasti Viroon syntyneet uudet kaupat alkoivat jakaa asiakkailleen muovikasseja. Nyt ne olivat arkea ja päätyivät roskapusseiksi. Neuvostoliiton ikuinen pula-aika oli päättynyt.

Perunoita paistetaan edelleen, nyt auringonkukkaöljyn sijasta rypsiöljyllä ja muovikasseista ollaan luopumassa ympäristösyistä. Palataan vanhaan eli kangaskasseihin. Arki jatkuu, vaikka ajat muuttuvat, mutta arjen muutoksista näkee selvimmin aikakausien muutokset.

Artikkelin pohjana on käytetty seuraavia teoksia:

• viroksi: Anu Kannike, Lauri Vahtre: Eesti eluolu 100 aastat (Postimees Kirjastus 2018)

• suomeksi: Lauri Vahtre: Absurdin suurvalta (WSOY 2010)

Lähde historia-artikkelin jalanjäljille!

Luitko Antti Sarasmon historia-artikkelin ja haluat tietää lisää?

Virolaisen arjen historiaan tutustuttavaa museota ei Virossa suoranaisesti ole, mutta moni museo tai näyttely antaa vähintäänkin vilahduksia aiheesta.

Viron arkkitehtuurimuseossa (Eesti Arhitektuurimuuseum, Ahtri 2) Tallinnassa on marraskuun loppuun saakka avoinna näyttely virolaisesta kesämökkiarkkitehtuurista ja -kulttuurista.

Tallinnan lukuisat kahvilat antavat loistavan mahdollisuuden tutustua kahvilakulttuurin eri kerrostumiin. Käy vaikkapa Viron vanhimmassa yhtäjaksoisesti toimineessa kahvilassa, Maiasmokkissa (Pikk 16) tai keveästi neuvostohenkeä huokuvissa Narva Kohvikissa (Narva mnt 10) tai Energia Kohvikissa (Kaubamaja 4).

Komeimman kattauksen virolaisen arjen historiasta saa Tartossa sijaitsevan Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum, Muuseumi tee 2) pysyvästä näyttelystä.