VIIMEINEN PULA-AIKA
Talvi 1991–92 oli Virossa kolea ja erityisen koleaa oli siksi, ettei Neuvostoliitto toimittanut lämmitysöljyä enää alennettuun kotimaan hintaan. Öljystä oli pula ja öljy maksoi valuttaa.
Kaikkialla paleltiin, koska asuntojen lämpötilaa oli laskettu, samoin kaikkien julkisten tilojen. Vain sairaaloissa ja lastentarhoissa yritettiin lämmittää vähän enemmän.
Kauden muotivaate oli paksu villapaita. Kuvio tai tyylikkyys eivät olleet ratkaisevia, tärkeintä oli lämpimyys. Parlamentissa mieskansanedustajat pitivät villapaitoja pikkutakkien alla ja monessa kaupassa myyjättärillä puolestaan oli pipo päässä.
Lämmin käyttövesi oli tietenkin ylellisyyttä. Tarvittava lämmin pesuvesi lämmitettiin hellalla, kaasua sentään asuntoihin vielä tuli. Perheet, joissa oli vauvaikäisiä lapsia, elivät ankaraa arkea. Kertakäyttövaippoja ei ollut saatavissa, kaikki piti pestä hellavedellä ja kuivata kolean kosteissa asunnoissa. Suihkuvesi oli tietenkin karaisevan raikasta.
Tuolloin Oulun kokoluokkaa olleessa Lasnamäen lähiössä jaettiin lämmintä vettä yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Se oli lasnamäkeläisten ”pyykkiviikonloppu”. Harmaat betonitalot muuttuivat värikkäiksi, juhlaliputetuiksi purjelaivoiksi yhdessä hujauksessa, kun kaikissa mahdollisissa paikoissa oli kuivumassa värikästä pyykkiä talvisena pakkapäivänä.
Pula-aika
Neuvostoliiton romahdukseen liittyi myös neuvostotalouden romahtaminen, talouden ongelmat olivatkin yksi Neuvostoliiton hajoamisen perussyitä. Neuvostoliitosta eronnut Viro menetti kerralla tuotteittensa perinteisen markkina-alueen ja samalla alueen, josta se oli ostanut raakaaineita ja elintarvikkeita.
Vuoden 1992 alku ei ollut paljoa lupaava. Virossa oli lihaa viiden päivän kulutukseen, voita kolmeksi viikoksi, juusto oli lopussa ja vehnäjauhoja pariksi viikoksi. Raskasta lämmitysöljyä riitti kuukauden tarpeeksi, bensiiniä kahdeksi viikoksi ja dieseliä käyttörajoituksin noin kuukaudeksi. Ole siinä sitten itsenäinen ja tee uudistuksia.
Ensimmäisenä romahti energiahuolto. Vain sähköä oli riittävästi, sillä Virossa on paljon palavaa kiveä. Öljystä ja bensiinistä tuli pula, jota helpotti Suomen apu. Suomi ”lainasi” polttoaineita Virolle.
Talven myötä pahenivat elintarvikeongelmat. Viro ei ollut omavarainen elintarvikkeiden suhteen ja nyt tuonti idästä oli katkennut eikä länsituontiin ollut varaa. Kansa ei kuitenkaan kuollut nälkään, sillä vaikkei Viro valtiona ollut elintarvikeomavarainen, virolaiset perheinä pyrkivät omavaraisuuteen. Neuvostokauden taloudellisesti vaikeina viimeisinä vuosina miltei jokaisella oli puutarha tai maapalsta. Itse tuotettiin vihannekset ja kerrostalon parvekkeella oli kanihäkki, joka tuotti hieman lihaa pöytään. Olihan se terveellistä ja lähiruokaa. Oman tuotannon lisäksi tarvittiin sentään edes vähän kaupan ruokaa ja tammikuussa se kävi jo vähiin.
Elintarvikesäännöstely alkoi 11.1. 1992. Aluksi aikuinen sai ostaa 0,5 litraa maitoa päivässä, leipää 1,5 kiloa viikossa, voita 400 grammaa kuukaudessa ja juustoa 500 grammaa kolmessa kuukaudessa. Elintarvikesäännöstely muutti muotoaan elintarviketilanteen mukaan, sitä välillä lievennettiin ja välillä kiristettiin. Ulkomailta tuli elintarvike-eriä, mutta niiden hinnat olivat korkeammat kuin kotimaiset hinnat. Lisäksi valuuttakaupat olivat nyt auki kaikille, ei vain ulkomaalaisille kuten neuvostoaikana. Valuuttakaupoista sai kaikkea, niin tanskalaisia lihasäilykkeitä kuin suomalaista Mehukatti- mehuakin.
Lopuksi pula kulminoitui pulaan rahasta. Käteisestä rahasta tuli pulaa, vaikka rahaa virolaisilla oli, sillä palkasta säästyi väistämättä osa, koska kaupoissa oli vakava tavarapula.
Koko ruplavyöhykkeellä raivosi superinflaatio. Hinnat nousivat vähintään viikoittain ja maksamiseen tarvittiin aina enemmän ja enemmän seteleitä. Lopulta rahanvaihtopisteistä sai pieniä seteleitä sadan kappaleen nipuissa. Maksettaessa kukaan ei enää viitsinyt laskea onko sadan ruplasetelin nipussa todellakin sata seteliä, laskettiin vain nippuja. Salkku oli näpsäkkä lompakko.
Neuvostoliitto oli toiminut käteisen rahan varassa. Vaikkapa sähkö- tai puhelinlasku käytiin maksamassa asianomaisessa konttorissa, suoraan kassaan. Itsenäinen Virokaan ei pyörinyt ilman käteistä. Käteispulaa pyrittiin helpottamaan.
Pankkikorttijärjestelmää ajateltiin ihan vakavissaan, mutta puhelinverkon kunto oli niin surkea, ettei se olisi pystynyt välittämään tarvittavaa dataliikennettä. Lisäksi Viron ainoa pankki oli Neuvostoliiton valtiollisen kuluttajapankin haarakonttori eikä se ollut vielä riittävästi tietokoneistettu.
Ennen pankkikortteja Suomessa käytettiin sekkejä ja virolaiset ottivatkin sellaiset käyttöön. Rahapulan sekkejä ei voinut vaihtaa käteiseksi, mutta niillä saattoi ostaa asioita kaupoista tai maksaa laskuja. Syntyikin kaksi rahaa, käteis-rupla ja pankkirupla. Samalla määrättiin, että palkasta sai maksaa ainoastaan 2 000 ruplaa käteisenä, loput oli maksettava pankkiruplina. Veroja ja muita maksuja pystyi maksamaan pankkiruplilla ja vapaassa markkinataloudessa niille syntyi omat markkinat. Yritykset ostivat ihmisiltä alihintaan pankkiruplia ja maksoivat sitten näillä veronsa ja maksunsa. Asuntokaupoissa taas osa hinnasta saatettiin maksaa käteisruplilla ja osa pankkiruplilla.
Välillä käteispula oli niin ankara, että monet kunnat laskivat liikkeelle vekseleitä, jotka esimerkiksi kaupunki lupasi lunastaa kunhan saa käteistä rahaa, kaupungin tileillä rahaa kyllä oli. Paikallisilla vekseleillä maksettiin kunnantyöntekijöiden palkkoja maksaa kunnan alueen kaupoissa.
Viron pankissa riitti keskuspankkiireilla töitä. Koko ajan valmisteltiin rahauudistusta ja samaan aikaan piti pitää rahapolitiikan vuotavasta veneestä edes keula pinnalla. Ja sitten joku neropatti alkoi painaa ”omaa rahaa”.
Eräänä päivänä Siperian setelipainosta lähti rahajuna kohti Eurooppaa. Rahajunan ruplalastista oli osa luvattu Viroon ja rahajunan matkan edistymistä seurattiin Viron television pääuutislähetyksessä illasta iltaan. Kun rahakasa lopulta tuli perille ei se tuonut oleellista helpotusta, inflaatio oli jo ehtinyt laukata.
Ruplilla ei ollut paljoa arvoa, joten jotkin yritykset maksoivat osan palkoista suoraan elintarvikkeina, erityisesti jos ne suhteittensa kautta pystyivät hankkimaan säilyviä ja harvinaisia elintarvikkeita, joita ei ollut kaupoissa. Kalasäilykkeessä palkkaraha olikin paremmin turvassa inflaatiolta kuin pankkiruplina. Vientiä harjoittavat yritykset ja turisteja palvelevat yritykset saivat himottua valuuttaa ja maksoivat osan palkoistaan valuutassa. Tavalliset ihmiset ostivat valuuttaa rahatilanteensa mukaan, laillisissa rahanvaihtopisteissä kävikin vilkas kauppa ja niissä oli tavallisesti pitkät jonot. Turisti, joka valuutalla halusi ostaa ruplia, päästettiin hyvillä mielin jonon ohi tuomaan valuutanvaihtopisteeseen lisää vaihdettavaa.
”Lepänlehdiksi” kutsuttujen ruplien käyttö lakkasi 20.6. 1992, kun Viro teki rahauudistuksen. Käyttöön tuli Eesti Kroon eli Viron kruunu. Jokainen sai vaihtaa 1 500 ruplaa käteistä uusiksi kruunuiksi kurssiin 1500/150, ja samalla vaihtokurssilla muutettiin pankkiruplat pankkitilillä oleviksi kruunuiksi. Kruunun kurssi oli kiinteästi 8 kruunua per 1 Saksan markka. Käteistä kansalaiset saivat siis noin 37 euroa. Summa vaikuttaa naurettavalta, etenkin kun sillä piti käytännössä tulla toimeen elokuun alkuun, mutta toisaalta eivätpä hinnatkaan olleet korkeita.
Tavarapula loppui rahauudistukseen, kruunu oli valuutta ja vapaasti vaihdettavissa niin Virossa kuin maailmallakin ja kaikista kaupoista tuli yhdessä yössä ”valuuttakauppoja”.
Hamstraaminen loppui myös. Aikaisemmin normaali virolainen oli aina kulkenut kuukauden parin palkka käteisenä taskussa, ihan siltä varalta, että kauppaan olisi tullut vaikka ketsuppia tai jos johonkin ilmestyi vaikkapa verhokangasta. Nyt vuosikymmenten pula-aika oli ohi ja muodikkainta oli rahauudistuksen jälkeen kantaa mukanaan ostoslistaa. Rahat piti saada riittämään koko kuukaudeksi ja se oli vaikeaa, koska kaupoissa oli niin paljon ostettavaa.
Talven ja kevään pula-aika koetteli kaikkia virolaisia. Onneksi Viro oli itsenäistynyt loppukesästä, joten ensimmäisen vuoden pahin kausi sijoittui kevääseen. Hytisten kesää kohti mentiin, köyhinä mutta toiveikkaina.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
