Väärä Pärnu – miten Pärnusta kehittyi nykyinen tuttu kylpyläkaupunki
Vallikäärun alueella oleva Tallinnan portti 1600-luvulta on Pärnun komeimpia nähtävyyksiä.
Pärnu kylpylöineen, hiekkarantoineen ja kahviloineen on suomalaisille tuttu paikka. Viron kesäpääkaupunki on silti siitä erikoinen, että historiallisesti se on ”väärä” Pärnu.
”Oikea Pärnu”, ensimmäinen kaupunki Pärnujoen rannalla, oli nimeltään Perona. Nimi oli tietenkin latinaa, sillä kyseessä oli ruhtinaspiispan hallituskaupunki. Keskiajalla ei ollut harvinaista, että piispa oli myös hiippakuntansa maallinen ruhtinas. Tarvittiin siis tuomiokirkko, piispan/ruhtinaan palatsi ja kaupunki näiden ympärille. Tuomiokirkon koulu kuului pakettiin, sillä hallintoalue tarvitsi niin maallisia kuin hengellisiäkin virkamiehiä.
Kaikki tämä löytyi Peronasta, jonka perusti Heinrich I 1251. Hän oli Lännen ja saarten piispa eli Länsi-Viron piispa. Itä-Viro kuului Tarton piispan hiippakuntaan ja valtakuntaan. Pärnujoen suu oli hyvä kaupungin paikka, sillä Pärnujokea pitkin kulki tärkeä kauppareitti Venäjälle eli Novgorodiin. Suolaa ja läntisiä tuotteita vietiin, turkiksia ja mehiläisvahaa tuotiin. Suolan makuun kun oli totuttu, niin ilman suolaa ei osattu elää.
Käytännössä kaikki mausteet tulivat Eurooppaan Silkkitietä pitkin ja arabialaisten kauppiaiden välittäminä. Ne olivat kalliita ylellisyystavaroita jo vaikkapa Venetsiassa, mutta todella kallisarvoisia ne olivat silloin, kun pärnulaiset kauppiaat niitä Novgorodissa myivät. Toisaalta, keskiaikaisissa linnoissa oli avotakat, joten ymmärtää, miksi lämpimät ja näyttävät turkikset olivat niin arvostettuja. Mehiläisvahaa puolestaan tarvittiin kynttilöihin kirkkojen alttareille. Kauppatavarat kulkivat paremmin veneissä, joita ehkä enemmän uitettiin kuin purjehdittiin pitkin Pärnujokea. Kauppa kannatti ja Peronan kaupunki vaurastui.
Pakanalliset liettualaiset tekivät talvella 1263 ryöstöretken pohjoiseen ja putsasivat myös piispan Peronan. Ryöstöretkiä tehtiin talvisin, sillä hyvillä rekikeleillä ei huonoista teistä tai soisista maastoista ollut haittaa. Perona poltettiin 2.2. eikä se koskaan noussut entiseen kukoistukseensa.
Piispa nimittäin punnitsi turvallisuuden ja kauppamahdollisuuksien välillä ja turvallisuus voitti: uusi piispankaupunki oli Haapsalu, kaukana rosvoilevista liettulaispakanoista. Peronan jokiranta säilyi ja kauppiaat jatkoivat elämäänsä, mutta piispan hallinnon kaupungille tuoma elinvoima puuttui. Perona eli Vanha-Pärnu hiipui hiljalleen, tuomiokirkon kivetkin päätyivät uuden kaupungin koulun seinään. Mitään ei jäänyt, paitsi nimi ja palanen vanhaa hautausmaata. Jo 1600-luvulla tehtiin päätökset, että vanha Pärnu ajetaan alas ja satsataan kaikki uuteen Pärnuun.
”Väärä Pärnu”
Pärnujoki oli rajajoki. Toinen ranta kuului Lännen ja saarten piispalle ja toinen ranta Saksalaiselle ritarikunnalle. Samalla kun piispan kaupunki hylättiin, perusti Saksalainen ritarikunta omalle puolelleen linnoituksen. Linnoituksen turviin syntyi kylä. Linnoituksen nimi oli Embeke ja se perustetiin 1265.
Vuonna 1311 linnoitusta laajennettiin kunnolliseksi ritarikuntalinnaksi suurine varusväkineen ja kylä alkoi laajentua kaupungiksi. Kaupunkioikeudet tämä uusi Pärnu sai 1318 ja myöhemmin siitä tuli hansaliiton jäsen. Kauppa kukoisti, sillä Pärnujoki–Viljandijärvi–Emajoki–Peipsijärvi oli edelleen Euroopan ja Venäjän välisen kaupan valtaväylä.
Uuden ajan alussa keskiaikainen Pärnu oli kasvanut jo kelvolliseksi kaupungiksi. Asukkaita oli 1000–1200 ja muurien suojissa 70 kivitaloa, 30 puutaloa ja 13 kapakkaa. Kaupungin pinta-ala oli 6 500 neliötä, eli sellaista hypermarketin kokoluokkaa – siis kaupunki.
Venäjän kauppa oli löytänyt uusia reittejä eikä Pärnujoki enää ollut tärkeä kauppajoki. Pärnulla oli kuitenkin kauppaverkostonsa ja asiakaskuntansa sisämaassa. Se edelleen vei ja toi tavaraa. Vietiin ennen kaikkea raskasta puutavaraa, palkkeja ja paksuja lautoja lähinnä laivanrakennukseen. Toinen tärkeä vientituote oli pellava. Pellavaa tarvittiin laivojen purjeisiin, sillä toinen yleinen kangas, villa, ei kestänyt ja vettyi merioloissa. Pärnun tuotteilla oli vakaa kysyntä ja kaupunki oli elinvoimainen.
Pärnu sijaitsi Pärnunlahden perässä, joen varrella ja oli luonnollista, että sen kautta kulki valtatie. Tallinna–Riika-valtatie oli Baltian tärkeimpiä ja yksi sen kapeista kohdista oli juuri Pärnussa. Tiestä tuli Pärnun kohtalo.
Linnoituskaupunki Pärnu
Uuden ajan alussa (1500-luvulla) Pohjois-Baltiaan eli Liivinmaalle oli koittanut sotien aikakausi. Saksalainen munkkiritarikunta oli hajonnut uskonpuhdistukseen ja kaikki naapurimaat yrittävät päästä osalle sen jäämistöstä. Alkoivat lähes sata vuotta kestäneet sodat, joissa Venäjä, Ruotsi, Tanska ja Puola kamppailivat Liivinmaan omistuksesta ja herruudesta. Lopullinen voittaja oli Ruotsi.
Ensimmäisen kerran Pärnu ryöstettiin ja poltettiin 1560 ja seuraavan kerran 15 vuotta myöhemmin 1575. Välillä kaupunkia piiritettiin ja kaupungin lähiympäristöä hävitettiin. Kaupunki oli välillä puolalaisilla, välillä ruotsalaisilla ja kun kaikki sotaherrat tarvitsivat kaupunkia ja sen varallisuutta omiin sotiinsa, ei pärnulaisten tarpeita paljoakaan huomioitu.
Lopulta Pärnusta tuli 1600-luvulla ruotsalainen varuskuntakaupunki. Pärnu linnoitettiin hienosti tähtimuotoon: multavallit, tykkipatterit ja vallihaudat, kaikki oli viimeisimmän tekniikan mukaista. Työt alkoivat 1670 ja kestivät vuosia. Valmistuttuaan Pärnu oli Liivinmaan parhaita linnoituksia ja sen varusväki oli kruunun suomalaisista rykmenteistä. Kuulemma nuo ymmärsivät paikallisten kieltä.
Vallien laadukkuus ei kuitenkaan suojellut Pärnua. Venäjän tsaari Pietari Suuri oli lyönyt Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n Pultavassa ja vanginnut käytännössä koko Ruotsin kenttäarmeijan. Tämän jälkeen Ruotsin Itämeren maakuntien valloitus oli helppo homma.
Tarton yliopiston onneksi se oli siirretty Tartosta 1699 suuren nälänhädän vuosina Pärnuun, joka sentään oli merisatama. Venäläiset valloittivat Tarton ja kostoksi vastarinnasta kyydittivät kaikki kaupunkilaiset Venäjälle 1708. Yliopisto oli Pärnussa ja niin se säästyi tuholta.
Upeasti linnoitetun Pärnun valloitti ratsuväki. Piiritys vuonna 1710 kesti muutaman viikon. Kevättalven rutto oli vähentänyt varuskunnan 1 000 miehestä 120 mieheen, eikä apua ollut tulossa, sillä Ruotsilla ei ollut enää armeijaa. Linnoitus antautui ratsuväelle, joka ei olisi koskaan pystynyt omin voimin (ja hevosin) kipuamaan kaupungin hienoille valleille ja muureille.
Venäläinen kauppakaupunki
Sota loppui ja Pärnu jatkoi kaupantekoa. Edelleen myytiin puuta ja pellavaa, myytiin niin hyvin, että Pärnusta tuli Pohjois-Baltian suurimpia ja vauraimpia kauppakaupunkeja. Minne myytiin, se selvisi kun Napoleonin mannermaasulku kielsi kaupan Englannin kanssa ja Venäjä liittyi kauppasaartoon. Pärnun talous ei notkahtanut, se romahti, mutta Napoleonin sodatkin päättyivät aikanaan.
Samanlaiseen kaupalliseen nousuun Pärnu ei enää päässyt, mutta teollisuus tuli kaupan sijaan. Pellavaa oli viety satoja vuosia, nyt sitä ruvettiin jalostamaan ja myymään valmiina kankaana paremmalla hinnalla. Puuta oli viety myös vuosisatoja, nyt syntyi puunjalostusteollisuutta.
Sitten 1838 perustettiin ensimmäinen kylpylä. Pärnu oli taas luonut nahkansa ja lähtenyt uuteen suuntaan.
Pitkän matkan Pärnu oli kulkenut Pärnujoen kauppapaikasta ritarilinnan varjossa kylpyläkaupungiksi. Hyvin oli kaikki loppujen lopuksi käynyt, vaikka vaikeuksia oli riittänyt. Pärnu ei ollut enää ”väärä Pärnu”, vaan se oli ainoa ja siis oikea Pärnu.
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Visit Pärnu / Silver Gutmann, Priidu Saart, CreatorsClub
Lue lisää samasta aiheestaheinrich i peronasta pärnu pärnujoki pärnunlahti pärnun piiritys ruotsalainen pärnu ruotsalainen varuskunta pärnussa viron historia
