Toompean linnoitus

Toompean eli yläkaupungin kaupunginmuurien erikoispiirre on, ettei niitä enää ole. Ainoa muuri Toopealla on tallinnalaisten omaksi turvakseen rakentama.

 

Toompean rinteessä kulki kahden valtion raja, toisella puolella oli Saksalaisen ritarikunnan maat ja toisella puolella oli vapaa kaupunkitasavalta Tallinna. Aina eivät naapurit olleet poliittisesti lämpimissä suhteissa ja niin 1400-luvulla tallinnalaiset rakensivat kunnollisen kaupunginmuurin torneineen myös Toompean yläkaupungin ja Tallinnan alakaupungin välille. Nyt Tallinnan koko kaupunki oli ympäröity puolustusmuurilta.

 

Luonnon linnoitus

Maa on kohonnut vuosituhansien aikana myös Tallinnassa ja lisäksi rantoja on täytetty aina rakennusmaan tarpeen mukaan. Runsaat tuhat vuotta sitten Tallinnan ranta näytti kovin erilaiselta.

Mereen pisti kallioniemi, jonka laki oli tasainen ja reunat miltei pystysuorat. Kapea kannas yhdisti niemen mantereeseen. Meri ei ollut aivan niemen juuressa, ran- tasomerikkoa oli muutamia satoja metrejä (suunnilleen Viru-kadun puolessa välissä oli merenranta). Mutta kallioniemen itäpuolella kiemurteli Häränpää-joki mereen (siitä Viru-keskuksen kohdilta) ja jokilahti oli hyvä satamapaikka (jossain Merekeskuksen kohdil- la oli satamapaikka). Itseasiassa Häränpääjoen suu oli koko Suomenlahden etelärannikon paras satamapaikka. Ja tätä erinomaista luonnonsatamaa suojasi vielä ”linnavuori”. Ei ollut mikään ihme, että alueella oli aina ollut asutusta.

Mahdollisesti sataman luona oli jokivarressa muinaiskylä, mutta tärkein asutus, harjumaalaisten kaupunki, oli kallioniemen tasaisella laella. Asutusta suojasi linnoitus, joka oli niemen kapeimmalla kohdalla (suunnilleen nykyisen parlamenttitalon paikalla). Virolaisten muinaislinna ei ollut mikään puhdas hirsivarustus, siitä kertovat kivisten porttitornien jäännökset, jotka löytyivät Suomen suurlähetystön remontin yhteydessä lähetystön kellarista.

 

Tanskan aika

Tanskalaiset valloittivat harjumaalaisten Linda-linnoituksen 1219. Valloitus ei ollut helppo, siitä kertoo legenda ihmeestä. Tanskalaiset olivat tahtomattaan saamassa marttyyrikruunun virolaisten pakanoiden kädestä, kun taivaalta laskeutui ristilippu. Tämä lippu oli ”tanskalaisten linna” Dannebrog, ja Jumalan tahdosta, legendan mukaan, tanskalaiset sitten taistelun voittivat ja linnoituksen valloittivat.

Tanskalainen varuskunta asettui entiseen virolaislinnoitukseen ja kallioniemen parhaalle paikalle rakennettiin kirkko.

Aluksi kirkko oli puusta, sitten kivestä ja sitä on monta kertaa laajennettu ja uudelleen rakennettu. Piispan kirkko siitä tuli ja niin kukkula sai uuden nimen: Tuomiokirkon mäki (saksaksi tuomiokirkko on der Dom ja Pohjois-Viron murteessa mäki on pea, siis Toompea). Tartossa sai kukkula samalla tavalla nimensä, mutta etelämurteen vaikutuksesta Tartossa on Toomea.

Tuomiokirkon lattia on koko ajan ollut samalla tasolla, eikä sitä aikoinaan rakennettu monttuun. Nykyään tuomiokirkon lattia on paljon katutasoa matalammalla. Asuinpaikalle kertyy aina vuosisatojen aikana multaa ja muuta maa-ainesta, maanpinta kohoaa hitaasti. Samoin on käynyt alakaupungin merenrannan, maankohoamisen lisäksi maanpinnan tasoa on nostanut vuosisatainen asuminen samalla alueella.

Pohjois-Viro nousi kapinaan 1343 ja vaivoin kapina kukistettiin Saksalaisen ritarikunnan avulla. Tanskalaiset saivat tarpeekseen uppiniskaisista alamaisistaan ja möivät alueensa Saksalaiselle ritarikunnalle. Toompealla alkoi sotilashallinnon kausi.

 

Ritarikunnan aika

Keskiajalla Baltia ei ollut valtio, se oli alue. Baltiassa ei ollut erillisiä maita, joilla olisi ollut oma kuningas, vaan Baltia oli alue, jota hallitsivat virkamiehet.

Oli Riian arkkipiispa, joka maallisena ruhtinaana hallitsi aluetta, jossa hän samalla oli piispana. Toinen ruhtinaspiispa oli Tarton piispa. Piispojen maa oli kirkon maata ja siellä teoriassa korkein viranomainen oli tietenkin paavi, joka piispat nimitti ja tarvittaessa erotti.

Keskiajalla oli myös munkkiritarikuntia. Kuuluisin lienee Temppeliherrat ja toinen kuuluisa ovat Maltan ritarit eli Johanniitat. Vähemmän tunnettu on Saksalainen ritarikunta, joka taisteli pakanoita vastaan silloin Preussiksi kutsutulla alueella. Liivinmaan ristiretkien tukemisek- si 1100-luvulla perustettiin uusi ritarikunta Kalpaveljet. Sen toiminta-alue oli Väinäjoen rantaalueet ja Väinäjoen pohjoispuoli- nen Latvia. Kalpaveljien maine on huono, ilmeisesti syystä ja tuskin monikaan suri syvästi, kun ritarikunnan sotilaallinen selkäranka murtui tappiossa liettualaisia vastaan. Liivinmaalla tarvittiin kui- tenkin ritarikuntaa ja niin saksalaiset ammattilaiset tulivat apuun. Saksalainen ritarikunta perusti Liivinmaan osaston.

Suurinta osaa Liivinmaasta eli nykyisistä Latviasta ja Virosta hallitsi Saksalainen ritarikunta. Sen jäsenet olivat soturimunkkeja, munkin lupauksen tehneitä aatelismiehiä. Tästä oli se hyöty, että valta ei periytynyt, mutta se haitta, että ritareita oli aina liian vähän. Kaikkia aatelisnuorukaisia kun sotilasmunkin karu elämänura ei viehättänyt.

Saksalainen ritarikunta läänitti alueitansa. Maallinen aatelinen sai tilan hoidettavakseen, kunhan tarvittaessa ilmestyi ritarikunnan sotalippujen alle palvelijoineen. Sopimus oli edullinen, sillä maa oli viljavaa ja lämmin ajanjakso suosi viljelyä.

Toompealla Saksalainen ritarikunta korjasi ja laajensi tanskalaisten linnaa, siitä kehittyi vahva ja tukeva linnoitus. Samalla koko Toompean mäki ympäröitiin muurilla, johon rakennettiin tukeva linnoituksen portti.

Ajat olivat levottomat ja toisaalta valta virolaisten maassa asui Toompean linnan- isännän huoneissa. Moni aatelinen rakensi itselleen ”kaupunkiasunnon”, yleensä Toompean kukkulalle, sillä Tallinnaan asettuminen olisi tiennyt myös alistumista Tallinnan raadin tuomiovaltaan. Toompean taloissa asuttiin osan vuotta, tai sitten niissä vain käytiin, kun oli kauppaasioita hoidettavana alakaupungin kauppiaiden ja käsityöläisten kanssa. Jokunen lääniherra, jolla oli kartanonsa syrjäisemmillä seuduilla, saattoi asua Toompealla pysyvästi.

Toompea olikin keskiajalla oma pieni kaupunkinsa. Asukkaita oli ehkä kolmannes siitä, kuinka paljon asukkaita Tallinnassa oli, mutta laatu korvasi määrän. Toompea oli herrojen ja aatelin oma kaupunki.

 

Ruotsin aika

Saksalainen ritarikunta sortui uskonpuhdistukseen ja 25-vuotiseen liivinmaan sotaan 1500-luvun lopulla. Monien sotien jälkeen voittajaksi nousi pohjolan uusi suurvalta, Ruotsi, joka Stolbovan rauhassa 1617 sai itselleen koko keskiaikaisen Liivinmaan, Inkerinmaan ja muita alueita.

Ruotsin vallan aika päätti sotien kauden ja Toompean linnoituksen merkitys väheni, eipä keskiaikaisesta linnasta paljoa apua olisikaan ollut silloisessa nykyaikaisessa sodankäynnissä, jossa käytettiin musketteja ja rautakuulia ampuvia tykkejä. Eniten kuitenkin Toompeaa mullisti suurpalo 1684. Ainoastaan pari taloa säilyi tulelta ja koko mäki oli rakennettava uudestaan.

Suuri osa aatelisista muutti kartanoihinsa, alkoi kartanokulttuurin kehitys Virossa. Toompea kuitenkin säilytti asemansa aateliston asuinpaikkana, uusia palatseja rakennettiin. Ne olivat kuitenkin entistä suurempia ja niitä kukkulalle mahtui entistä vähemmän. Linnoituksen varjossa eläneestä vauraasta pikkukaupungista tuli entistä selvemmin harvojen, mutta vauraiden aatelisten kaupunkipalatsien kaupunginosa. Virolaisten Linda-linnoituksesta ja harjumaalaisten kaupungista oli kuljettu pitkä matka.

 

Valtakunnan lipputanko

Keskiaikaisesta Saksalaisen ritarikunnan linnasta on säilynyt yksi sen torneista, Pitkä Hermanni. Pääkaupungin korkeimmalla kohdalla olevasta tornista tuli myöhemmin ”Valtakunnan lipputanko”.

Ensimmäisenä siihen nosti lippunsa Väliaikainen hallitus 12.11.1918. Saksalaisten miehitys oli päättynyt edellisenä päivänä.

Viron lippu liehui tornissa neuvostomiehitykseen asti. Sitten punalipun korvasi Saksan sotalippu. Saksalaismiehityksen ollessa lopuillaan 1944 tornin rappukäytävässä virolaisia ammuskeltiin, sillä oli erimielisyyttä siitä, että oliko virkaa tekevän presidentti Uluotsan julistus Viron puolueettomuudesta toisessa maailmansodassa vakavasti otettava vai ei. Julistuskysymystä ei tornikäytävässä ratkaistu, mutta symbolinen voitto tuli, kun sinimustavalkea taas liehui valtakunnan paraatipaikalla. Tallinnaan etenevät venäläiset kuitenkin laskivat nopeasti tämän Viron lipun, kun panssarivaunun tarkasti tähdätty tykkituli katkaisi lipputangon. Sitten Hermannin salossa liehuikin punalippu ja lopuksi Eestin-Neuvototasavallan lippu.

Viron uudelleen itsenäistymisen tärkeitä päivämääriä oli 24.2.1989, kun vielä Neuvostoliittoon kuulunut Viro otti käyttöön vanhat Viron tasavallan tunnukset. Viron tasavallan itsenäisyyspäivänä vaihtuikin sitten lippu Pitkän Hermannin tornissa.

Pitkän Hermannin lipulla on suuri symbolinen merkitys. Se näkyy siinä, että joka vuosi Viron itsenäisyyspäivän juhlallisuudet aloitetaan lipunnostolla Pitkän Hermannin tornin lipputankoon auringon noustessa.



TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

Lue lisää samasta aiheesta
Ritarikunnan aika Ritarikunnan aika Virossa Ruotsin aika Ruotsin aika Virossa Tanskan aika Tanskan aika Virossa Toompean linnoitus Valtakunnan lipputanko