Tie Viron miehitykseen
Viron sosialistisen neuvostotasavallan valtioneuvoston toinen istunto 24. elokuuta 1940 Tallinnan Toompean linnassa.
Poliittisia virhearvioita vai pieni maa suurten hampaissa? Viron kohtalo vuonna 1940 oli kova ja siitä tuli vaihtorahaa suurvaltojen pelissä. Itsenäisyys vaihtui miehitykseen.
Viron ja virolaisten kansallinen trauma on vuoden 1940 tapahtumat, se, kuinka pieni maa menetti itsenäisyytensä. Monen mielestä kunniattomasti ilman vastarintaa hiljaisesti alistuen.
Tätä tapahtumaa tutkitaan edelleen, siitä keskustellaan ja edelleen se on Viron historian suuri kysymys. Tohtori Mart Laar (entinen kaksinkertainen pääministeri) julkaisi viime vuonna spekulaation tai paremminkin historiallisen romaanin vuoden 1939 vaihtoehdoista, joka on kuvitteellinen historia siitä, miten toisia valintoja tehden historian kulku olisi voinut olla erilainen.
Kuvitteellinen historia on aina kaunokirjallisuutta, mutta historiantutkijan kuvitelmat ovat toki aina lähempänä realismia kuin perinteiset kirjailijoiden kirjoittamat historialliset romaanit. Laarinkin historiallisessa romaanissa Viro vastarinnan jälkeenkin jää häviäjän puolelle. Lopputulos olisi ollut sama, mutta tulevaisuuden vaihtoehdot erilaiset. Kirjan myyntimenestys kertoo siitä, että aihe on edelleenkin mitä ajankohtaisin.
”Syyllinen” Päts
Presidentti Konstantin Päts on toisille sankari ja toisille jos ei ihan maanpetturi niin ainakin poliittisella typeryydellään maansa onnettomuuteen johtanut itsevaltias.
Viro oli vuonna 1939 normaali perustuslailla ja parlamentilla hallittu tasavalta. Päts oli aikaisemmin hallinnut puolen vuoden poikkeustilasäädöksillä, joita siis uudistettiin yhä uudelleen. Vuonna 1937 Pätsin valvonnassa kirjoitettiin uusi perustuslaki, joka tuli voimaan vuoden 1938 alussa.
Uuden lain mukaisesti valittiin parlamentti ja presidentti. Pätsistä tuli siis laillinen presidentti. Aikaisemmin hän oli ollut pääministeri, joka käytti presidentin valtaa. Uusi perustuslaki oli hyvin presidenttivaltainen ja kaksikamarinen parlamentti oli suunniteltu sellaiseksi, etteivät poliittiset puolueet päässeet presidentin valta-asemaa haastamaan. Joka tapauksessa perustuslaillinen hallinto oli suuri edistysaskel verrattuna hallintoon poikkeustilasäädöksillä.
Konstantin Päts oli niitä valtionpäämiehiä, jotka pitivät itseään korvaamattomina. Samoin Viron poliittinen eliitti oli hyvin suppea. Kaikki, jotka olivat poliittisissa huippuviroissa, olivat ”Pätsin miehiä”. Viro oli tasavalta, jossa käytännössä ei ollut kuin yksi poliittinen totuus: presidentin totuus.
Poliittisten vaihtoehtojen puute teki valtiosta heikon. Toimivassa demokratiassa on aina olemassa muitakin vaihtoehtoja ja valta vaihtuu, jos vallanpitäjät ajautuvat poliittiseen umpikujaan.
Pätsiläisten suuri virhearvio oli käsitys toisen maailmansodan aikataulusta. Ilmeisesti presidentti Päts uskoi Neuvostoliiton ja natsi-Saksan ajautuvan keskinäiseen sotaan, ja näinhän siinä myös kävi. Ongelma oli siinä, että Viron johdossa uskottiin tämän sodan alkavan jo vuonna 1940.
Itärintaman sotaa odoteltaessa oli siis aivan järkevää pelata aikaa, suostua Neuvostoliiton tukikohtiin ja tehdä muita myönnytyksiä. Viro haluttiin pitää konfliktin ulkopuolella niin pitkään kuin mahdollista. Arvio sodan kulun aikataulusta oli kuitenkin väärä ja seuraukset kohtalokkaat.
Koska toimivaa demokraattista poliittista järjestelmää ei ollut, ei ollut myöskään opposition eikä muitakaan ääniä, jotka olisivat kyseenalaistaneet poliittisen eliitin tilannekuvan ja aikatauluarvion.
Poliittisen järjestelmän yksipuolisuus teki sitten Viron miehityksestä Neuvostoliitolle helpomman. Poliittinen eliitti eli vallanpitäjät olivat niin suppea rinki, että se oli helppo eliminoida. Tehtävä olisi ollut paljon vaikeampi, jos poliittisia puolueita olisi ollut useampia ja niiden juuret olisivat olleet syvällä yhteiskunnassa ja paikallishallinnossa.
Presidentti Pätsin Viroa on yhdessä suositussa virolaisessa historiallisessa tv-draamasarjassa kuvattu ”Lasiseksi tasavallaksi”. Nimitys on lähellä totuutta. Viron tasavalta mureni käsiin ensimmäisestä voimakkaasta iskusta.
Talvisodan kaipuu
Virolaiset ihailevat talvisotaa sekä Suomen halua ja päättäväisyyttä puolustaa itsenäisyyttään. Se oli jotain, mitä virolaisilta jäi tekemättä.
Historiallisessa romaanissaan Mart Laar pohtii myös virolaisten kykyä puolustaa maataan. Perustellen hän tulee tulokseen, että Viro olisi selvinnyt sodastaan miltei yhtä hyvin kuin Suomikin. Ainakin vastarinta olisi ollut riittävä rauhansopimuksen solmimiseen ja itsenäisyyden säilyttämiseen.
Miten pitkä taistellen saavutettu itsenäisyys olisi ollut, on toinen asia. Toisen maailmansodan taistelukenttiä pohtiessa oli Viro maantieteellisesti huomattavasti huonommassa paikassa kuin syrjäinen Suomi. Itärintaman sodassa Baltian maat joutuivat taistelutantereeksi eikä tältä kohtalolta mikään olisi Viroa pelastanut.
Käymätön ”Viron talvisota” on myös kansallinen trauma, sillä uskotaan, että sotilaallisesti valloitettu maa olisi ollut sodanjälkeisissä neuvotteluissa samassa asemassa kuin vaikkapa Tanska tai Hollanti, joille palautettiin niiden itsenäisyys. Tässä teoriassa unohdetaan se, että sodassa hävinneen puolen miehittämät maat ovat eri asemassa kuin sodan voittajan miehittämät alueet.
Suurvaltojen sopimus
Viron tasavallan kohtalo, samoin kuin muun muassa Puolan ja Suomen kohtalo, sinetöitiin Neuvostoliiton ja natsi-Saksan solmiman Molotov-Ribbentrop-sopimuksen (23.8.1939) salaisessa lisäpöytäkirjassa jossa jaettiin maiden ”etupiirit”. Suomen kohdalla optio ei toiminut, mutta muualla kaavailut toteutuivat.
Virossa ei ymmärretty, että etupiireissä kyse oli alueliitoksista eikä poliittisista liittolaisuuksista. Salaisesta lisäpöytäkirjasta kyllä tiedettiin tai voitiin päätellä myös sen sisältö. Toki Viro ei ollut ainoa sopimuksen etupiireihin kuulunut pieni maa, joka eli toiveajattelussa. Suomessakin oli huoletonta optimismia ihan omiksi tarpeiksi.
Saksan salamasota Puolassa ja Puolan valloitus oli Virossa shokki. Puolaa oli pidetty Itämeren itärannan ”puoli-suurvaltana”, sotilaallisesti vahvana valtiona, joka pystyi pitkään puolustautumaan hyökkäystä vastaan. Puolan romahdus oli kaikkien Euroopan maiden turvallisuuspolitiikan toimijoille järkyttävä yllätys. Ei siinä olisi pitänyt niin käydä.
Virossa usko sotilaallisen vastarinnan hyödyllisyyteen hapertui voimakkasti.
Poliittinen johto päätti pelata aikaa ja odottaa Neuvostoliiton ja natsi-Saksan sodan alkamista. Tehtiin poliittisia myönnytyksiä yksi toisensa jälkeen. Tehtiin ystävyyssopimuksia, kauppasopimuksia ja luovuttiin sotilaallisesta yhteistyöstä Latvian kanssa sekä suostuttiin lopulta tukikohtien perustamiseen. Samankaltaisia neuvotteluja kävivät myös muut Baltian maat, samoin tuloksin.
Aluksi kaikki näytti hyvältä. Neuvostoliitto varoi tarkoin sekaantumasta Viron poliittiseen elämään ja se keskittyi vain vuokraamiinsa tukikohtiin. Viron poliittinen johto oli tyytyväinen, kun maa sai elää rauhassa samaan aikaan, kun Suomi oli sodassa. Omat ratkaisut koettiin viisaiksi.
Samaan aikaan Neuvostoliitto oli sopimusten vastaisesti lisännyt tukikohtiensa miesmäärää ja lukumäärää. Alun kolmesta tukikohdasta ja 25 000 miehestä oli kasvanut tukikohtien verkko, jossa miehitysarmeija oli valmiina.
Baltian maat saarrettiin 14.6.1940. Esimerkiksi suomalainen matkustajakone Kaleva ammuttiin alas juuri tämän saarron vuoksi. Neuvostoliitto esitti uhkavaatimuksen Liettualle 14.6. ja 16.6. Latvialle ja Virolle. Tulevat miehitysjoukot olivat jo valmiina tukikohdissaan, sotilaallinen vastarinta oli toivotonta, maat alistuivat. Alkoi miehitys, Viron tasavalta oli mennyttä.
Teksti Antti Sarasmo, kuva Viron kansallisarkisto
Lue lisää samasta aiheestaalueliitos demokratia etupiirit Konstantin Päts molotov-ribbentrop natsi-Saksa perustuslaki talvisota
