Tallinnan tornit
Tallinnan katukuvaan kuuluvat Vanhankaupungin tornit ja muuri. Keskiaikainen kaupunki oli oikeastaan pieni linnoitus.
Nykyajan Tallinna antaa matkailijalle aivan väärän kuvan keskiaikaisen kaupungin maantiedosta. Viru-katu ei keskiaikana vienyt Viru-keskukseen eikä keskikaupungille, Viru-katu johti maaseudulle ja Piritan luostariin. Suur-Karja ja Väike-Karja kadut päättyivät Karja-porttiin, ja siitä päästiin kaupunkilaisten laitumille, ei Estonia-teatteriin tai Solariskeskukseen. Tärkein maaportti oli Harju-portti, sen edustalta alkoivat suuret maantiet muualle Viroon.
Kaupungin tärkein portti oli kuitenkin Suuri Meriportti, josta päästiin satamaan. Keskiaikaisen Tallinnan kaksi napaa olivat Raatihuoneentori, kaupungin keskus ja suuri Meriportti, tie kaupunkiin. Näitä napoja yhdisti Tallinnan pääkatu, Pikk-katu ja sen rinnakkaiskatu Lai-katu. Näillä kaduilla kuhisi elämä, tavaraa vietiin ja tuotiin satamasta, oli kulkijaa ja liikennettä. Pääkatujen varsilla oli rikkailla ja mahtavilla talonsa ja varsinkin Laikatu oli nimensä mukainen nähtävyys eli leveä katu. Keskiaikaisen kaupungin kaduksi se oli aivan uskomattoman leveä ja tilava.
Vähäisempi väki asui sitten vähäisimmillä kaduilla ja mitä lähemmäksi tultiin muureja, sitä vaatimattomampaa oli asuminen ja eläminen. Tavallinen kansa asui suureksi osaksi kaupungin muurien ulkopuolella, oli kylää ja kalastajakylää, virolaisten majaa ja tölliä. Tämä asuminen oli siinä mielessä epävarmempaa, että vihollisen uhatessa poltettiin aina esikaupungit, jotta piirittäjä ei olisi saanut esikaupunkien rakennuksista majoitustilaa tai rakennusaineita vaikkapa rynnäkkötikkaisiin. Tallinnankin esikaupungit poltettiin kaupungin raadin määräyksestä useampaan kertaan ja aina asukkaat ne rakensivat uudestaan piirityksen loputtua.
Muurit loistossaan
Tallinnan, kuten kaikkien keskiaikaisten kaupunkien linnoittamisen historia on pitkä. Yhdelläkään kaupungilla ei ollut varoja rakentaa yhdellä kertaa muureja valmiiksi. Eikä se olisi ollut järkevääkään, sillä kaupungit kasvoivat ja sotatekniikka kehittyi.
Ensimmäinen Tallinna syntyi jonnekin nykyisen ravintola Olde Hansan nurkille, aukio ravintolan edessä on Tallinnan ensimmäinen tori. Kauppiaat muuttivat Gotlannin Visbystä, joka tuohon aikaan oli yksi saksalaisen Hansaliiton keskuksia. Ensimmäiset muurit 1200-luvun alussa olivat puuvalleja, kivisiä kaupunginmuureja alettiin rakentamaan vasta 1200-luvun jälkipuoliskolla.
Liivinmaalla eli Latviassa ja Virossa keskiaika oli levotonta aikaa, moni hallitsija tavoitteli alueen herruutta. Pienen kaupunkitasavallan paras keino selviytyä oli rakentaa aina yhä parempia muureja. Kaupungin ylimääräinen varallisuus menikin muureihin, eikä rauhanomaisiin julkisiin rakennuksiin kuten monessa muussa keskiaikaisessa kaupungissa. Muurien rakentaminen kannatti, Tallinnaa ei koskaan valloitettu ja ryöstetty. Se taas oli saavutus keskiajalla ja erityisesti Liivinmaalla, missä miltei kaikki muut kaupungit ryöstettiin tasaisin välein.
Upeimmillaan keskiaikaisen Tallinnan muurit olivat 1530-luvulla. Silloin kaupunkia ympäröi 2,35 kilometriä pitkä ja jopa 15,9 metriä korkea kaupunginmuuri. Kaupungin muurissa oli 8 porttia ja porttien yhteydessä 11 porttitornia. Kaupunginmuurissa puolestaan oli 27 puolustustornia.
Kaupunginmuurin edessä virtasi vallihauta. Siihen saatiin vesi Häränpään joesta joka virtasi mereen suunnilleen Viru-hotellin kohdilla. Kanava joesta vallihautaan oli peitetty niin hyvin, ettei piirittäjät pystyneet tukkimaan veden virtausta vallihautaan. Vallihauta oli 2,25 kilometriä pitkä. Vallihaudan ulkoreunalla oli vielä valli, kuiva vallihauta ja puumuuri. Tämä ensimmäinen puolustuslinja esti nopean rynnäkön kaupungin muurien ja vallihaudan äärelle.
Tallinnan muurit säilyivät jonkinlaisessa kunnossa vuoteen 1858. Silloin Venäjän puolustusministeriö aivan oikein totesi, ettei ”nykyaikana” ole keskiaikaisilla muureilla mitään sotilaallista merkitystä ja antoi luvan muurien purkamiseen. Kaikkiaan 38 tornista purettiin 20 ja otettiin muuhun käyttöön 11. Muuria oli ollut 2,35 kilometriä, josta purettiin 1800-luvulla noin kilometri.
Aika oli muuttunut, Tallinna ei enää katsonut Meriportille, vaan nykyisen keskustan suuntaan. Vanhankaupungin ja uuden kaupungin väliset portit purettiin ja muuri hävitettiin, kaupunki kasvoi yhtenäiseksi alueeksi. Viru-kadun kaksi pientä, sisintä porttitornia jäivät jäljelle, mutta muuten koko useita torneja käsittänyt porttirakennelma purettiin. Samoin kävi Karja-portille ja Harju-portille, jonka porttitornien pohjat ovat kaivausten jälkeen nähtävissä Vapaudenaukiolla.
Tallinnan puolustustorni
Kaupunginmuuriin rakennettiin kahdenlaisia torneja. Oli pieniä ja matalia porrastorneja. Pitihän puolustajien päästä muurille, vaikka vainolainen kuinka nuolia ampuisi, näppärä ratkaisu oli rakentaa pieni ”rappukäytävätorni”. Näitä porrastorneja sijoitettiin sitten tasaisin välein ympäri muuria.
Varsinainen puolustustorni oli sitten aivan toinen juttu. Puolustustorni oli tukikohta, josta puolustettiin sen molemmilla sivuilla olevaa muurin pätkää ja tornia ympäröivää aluetta. Oikeastaan puolustustorni oli pienoislinnake. Tallinnassa puolustustorneja rakennettiin koko ajan lisää ja vanhoja korjattiin, mutta periaatteessa niissä oli kaksi taistelukerrosta.
Alemassa taistelukerroksessa olivat pienet ampuma-aukot. Ensin niistä ammuttiin jalkajousilla, tekniikan sitten kehittyessä erilaisilla lunttupyssyillä ja pienillä tykeillä. Toinen taistelukerros oli tornin tasainen katto. Keskiajalla siellä oli heittokone.
Ennen tykkien keksimistä heittokone oli kova juttu. Keskiaikainen heittokone oli parempi kuin antiikin katapultti, sillä se toimi vastapainon ja vipuvarren periaatteilla. Keskiaikainen heittokone oli heittokoneeksi tarkka ja tornin huipulta sellainen pystyi aina ”tulittamaan” kauemmaksi kuin piirittäjien maantasolla ollut heittokone. Puolustustorni oli aikamoinen sotalaite, sen raskas ”tuli” ulottui kauaksi ja kevyt ”tuli” riitti pitämään muurinharjat puhtaina.
Sitten keksittiin tykit. Rautakuula, joka ammuttiin, vaikutti muurattuun torniin tai muuriin ihan samoin kuin kaivinkoneen nokassa heiluva rautakuula teollisuusrakennuksen vanhaan tiiliseinään. Kun tarpeeksi samaan paikkaan takoi, niin muuraukset murenivat.
Vastakeinoja piiritystykeille oli kaksi. Puolustustorneista tehtiin pyöreitä tai puolipyöreitä, piiritystykkien rautakuulat kimposivat sivulle, eikä niiden koko iskuenergia päässyt vaikuttamaan. Rakennettiin myös tykkitorneja.
Tykkitorneista näyttävin on Kiek in de Kök. Se sijaitsi tärkeällä kohdalla, suojeli suurta Harju-porttia ja kaupungin sen puoleista muuria. Torni oli rakennettu paksuksi, seinämät olivat alaosassa 3,7 – 3,9 metriä ja yläosassa 1,3 metriä. Tornin korkeus oli 37,9 metriä ja siinä oli ampuma-aukkoja tykille 27 ja musketeille 30.
Tykkitornissa ei tietenkään ollut tykkiä jokaisella ampuma-aukolla, vaan taistelukerroksessa oli muutama hyvä tykki, joilla sitten ammuttiin siitä ampuma-aukosta, josta sillä kertaa piti tulittaa. Puolustajien järeät tykit olivat korkealla ja niillä osui maantasolla oleviin piirittäjien tykkeihin ennen kuin piirittäjät ulottautuivat ampumaan tykkitornia.
Toinen tärkeä tykkitorni oli toista tärkeää porttia eli Meriporttia puolustava Paksu Margareeta. Se ei ole säilynyt keskiaikaisessa kunnossa, vaan on 1700-luvun linnoitustekniikan mukainen. Vanhassa osassa oli kuitenkin 4,4–6,5 metriä paksut seinät, korkeutta 22 metriä ja ampuma-aukkoja tykeille 32 ja musketeille 124.
Tornit rauhantöissä
Piirityksiä oli loppujen lopuksi harvoin. Rauhan aikana torneissa oli kevyt katto, joka sitten purettiin kun heittokoneille ja myöhemmin tykeille tuli totista käyttöä.
Torneissa oli tavallisesti yksi tai kaksi kellarikerrosta. Piti olla, jotta pystyttiin valvomaan, ettei piirittäjä ole kaivautumassa tornin alle tai ali. Piirittäjän kaivutyön äänet kuuli vain syvästä kellarista. Sota-aikana kellareissa oli puolustustornin varastot, se pystyi taistelemaan vaikka piiritettynä. Rauhan aikana kellareita käytettiin varastoina. Bremenin-tornin kellarit olivat suuret ja toimivat kaupungin vankilana.
Vuoden 1858 jälkeen tornit olivat enimmäkseen erilaisina varastoina tai niistä tehtiin uusien asuinrakennusten osia. Tornien entistäminen alkoi 1950-luvulla ja sai vauhtia 1970-luvulla. Tallinnan olympiapurjehduskilpailuihin (1980) mennessä tornit oli kunnostettu. Torneille keksittiin käyttöä ja useimmiten se tarkoitti baaria. Vain ne kaksi maineikasta suurta tykkitornia ovat museoina ja muutama muu torni on avattu yleisölle osana entistettyä kaupungin muuria. Vanhankaupungin maisemaan tornit silti kuuluvat oleellisena osan, kuten ovat kuuluneet jo 1300-luvulta lähtien.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheesta
Tallinnan puolustustorni
tallinnan tornit
Tornit rauhantöissä
