Suurkilta oli Tallinnan sydän

Tallinnan Suurkillan talo sijaitsee kivenheiton päässä Raatihuoneentorilta, monille tuttua Maiasmokk-kahvilaa vastapäätä.

Keskiajan Tallinna oli kauppakaupunki ja sen talouselämä pyöri täysin kauppiaiden varassa. Kauppiaiden mahdista kertoo vielä tänäänkin Suurkillan suuri ja näyttävä rakennus.

 

Tallinnan talous nojasi ulkomaankauppaan. Keskiajalla oli kaupunkeja, joiden talous pyöri esimerkiksi suolan louhinnan ympärillä, kuten vaikkapa Saltzburg tai kaupunkeja, jotka olivat tekstiiliteollisuuden keskuksia, kuten Brügge.

Tallinna oli kuitenkin kauppakaupunki. Tallinnan kautta tuotiin suolaa, kankaita ja käyttötavaroita. Tallinnan kautta vietiin riihikuivattua ruista ja pellavaa. Ulkomaankaupassa Tallinna huolehti pohjoisesta Liivinmaasta, Riian hansakaupunki puolestaan  eteläisestä.

 

Kauppiaiden mahti

Tavallisesti kaikki raatimiehet, joiden määrä välillä vaihteli, mutta joita oli noin 40, olivat kauppiaita. He olivat ennen valintaansa Suurkillan jäseniä. Suurkilta puolestaan oli kauppiaiden mahdin näkyvin puoli.

Kaikki kaupungin johtavat kauppiaat kuuluivat Suurkiltaan ja kiltaan hyväksyttiin vain vakiintuneita, naimisissa olevia suurkauppiaita. Jäsenmäärä vaihteli, mutta suuruusluokka oli noin 140 jäsentä.

Suurkillan jäsenen piti olla naimisissa, sillä se kertoi vakiintumisesta. Hansakaupungeissa oli tavallista, että kauppiaan poika lähti toiseen kaupunkiin, tavallisesti isänsä liiketuttavan luokse, oppimaan kauppiaan ammattia. Nuori kauppias saattoi vielä aloitella kauppiaan ammattia jossain kolmannessa hansakaupungissa.

Lopulta kuitenkin tuli aika vakiintua, mennä naimisiin ja asettua pysyvästi johonkin hansakaupunkiin, vaikkapa Tallinnaan. Muuttaminen kaupungista toiseen oli helppoa, sillä niissä kaikissa puhuttiin saksaa ja kauppatavat olivat samanlaiset.

Hansan tapoihin myös kuului, että mitään suuria kauppahuoneita ei ollut. Kaikki perustui yhden kauppiaan perheyritykseen. Kauppias itse johti liiketoimia, hänellä saattoi olla apulainen ja harjoittelija, mutta kauppias itse teki päivittäin kauppaa.

Kauppiaan vaimo oli tavallisesti kauppiasperheestä ja eikä ollut tavatonta, että kauppatalon emäntä talouden johtamisen lisäksi piti huolen kirjanpidosta.

Välistä kävi niin, että kauppiaan leski tai tytär otti liikkeen hoitaakseen ja teki kauppaa siinä missä miehetkin. Yleistä se ei ollut, mutta on Suurkillan jäsenenä ollut ainakin yksi kauppiasnainen. Hänestä tiedetään lähinnä nimi, mutta keskiaikaisessa miesten maailmassa hänen on pitänyt olla poikkeuksellinen ihminen, jotta hänet on hyväksytty arvostetuimpaan kiltaan. Killathan olivat tietenkin pelkästään miehille.

 

Kilta sosiaalisena yhteisönä

Keskiajalla järjestäydyttiin ammattikuntiin. Käsityöläisten ammattikunnilla oli säännöt ja kisälli- sekä mestaritutkinnot. Ammattikuntia olivat myös puhtaat palveluammatit, kuten vaikkapa hevosmiehet, jotka kuljettivat kuormia.

Paremmat eli hienommat ammattikunnat järjestäytyivät yhdistyksiksi, killoiksi. Kiltoja oli Tallinnassa kolmea tyyppiä. Virallisestikin pienkiltoja tai vähäkiltoja olivat käsityöläisten Kanutin ja Olavin killat. Oma poikkeuksensa oli  naimattomien kauppiaiden ja kaupungissa talvehtivien kauppiaiden kilta Mustapäät. Ja lopuksi tietenkin Suurkilta, kauppiaskilta.

Kilta oli jäsentensä sosiaalinen yhteisö. Kiltatalossa tavattiin, vaihdettiin uutisia ja vietettiin aikaa. Killan kautta osallistuttiin myös kaupungin hallintoon. Raati kysyi silloin tällöin jostain asiasta kiltojen mielipidettä. Killan jäsen oli jotain enemmän kuin tavallinen kaupunkilainen.

Vaikka killoilla oli arvojärjestys, niin ne järjestivät kukin keskuudessaan samoja juhlia. Keväistä Toukokreivin valintaa juhlittiin kaikissa killoissa ja vuoron perään killat myös järjestivät vuotuiset jousiammuntakilpailunsa, Papukaijan ammunnan.

Jokaisessa kaupungin talossa eli taloudessa piti olla jalkajousi ja 100 nuolta. Ajat olivat sellaiset. Keväisin kaikki killat järjestivät keskuudessaan ampumakilpailut, jotta jäsenten ampumataito pysyisi kunnossa.

Kisoissa ammuttiin seipään nokassa olevaa kirjavaksi maalattua linnunkuvaa, jota sanottiin Papukaijaksi, vaikka tuskinpa kukaan oli Tallinnassa eläissään oikeaa papukaijaa nähnyt. Kilpailu oli hauska tapa viettää kevätpäivää, mutta osanoton pakollisuus kertoi, miten vakavasta asiasta oli kyse.

Killat vastasivat kaupungista, oli sitten kyse puolustuksesta tai hallinnosta. Paljon vaikutusvaltaisempi kuin muut killat yhteensä oli Suurkilta.

 

Kiltaelämää

Suurkillan sosiaalinen elämä tapahtui kiltatalossa. Pääkerroksessa oli kaksi huonetta, eteissali ja suuri sali. Naisia kiltatalossa nähtiin vain häissä ja erityisesti kutsuttuna suurissa juhlissa.

Toisaalta, silloin harvoin kun naisia kutsuttiin, niin kutsutuista kauppiaiden rouvista ja tyttäristä pidettiin huolta. Naisille juhlasaliin laitettiin oma pöytä, ei ollut häiriötä humalaisista miehistä. Lisäksi kilta määräsi muutaman jäsenensä tanssittajiksi. Heidän velvollisuutenaan oli huolehtia siitä, että naisvieraat saivat tanssia sydämensä kyllyydestä, vaikka tutut ja sukulaiset eivät olisi heitä tanssiin hakeneetkaan.

Musiikista huolehtivat palkatut soittoniekat, jotka koko juhlan ajan soittivat taustamusiikkia suuren salin soittajien syvennyksessä ja sitten tanssimusiikkia, kun sellaista tarvittiin. Soittoniekat olivat keskiajalla yleisviihdyttäjiä: he soittivat, lauloivat, esittivät jonglöörin ja akrobaatin temppuja ja pelleilivät yleisön viihteeksi.

Suurkillan kauppiaat olivat järkeviä miehiä, jotka ymmärsivät rahan arvon. He halusivat estää ”kilpavarustelun” ja varallisuuden esittelyn esimerkiksi kauppiaantyttären häissä, joten laadittiin säännöt, kuinkas muuten.

Hääpidoissa sai tarjota kuusi kattausta. Ensimmäisenä tarjottiin mustakeitto tai joku paksumpi keitto. Toisena tarjottiin paisti ja sen kanssa sai olla viiniä niin kauan, kun paistia lisukkeineen syötiin. Kolmas kattaus oli kinkku, makkara ja kieli lisukkeineen, neljäs ulkomaanherkku eli riisi, viides kattaus voita ja juustoa ja lopuksi pähkinöitä, omenia ja leivonnaisia. Illallisella sai tarjota päivältä jääneitä kylmiä ruokia, lihapataa ja jälkiruokana voita ja juustoja.

Listahan ei kerro, miten ruuat oli valmistettu ja miltä ne maistuivat. Vain raaka-aineet tai ruokatyypit oli säädöksissä lueteltu.

Normaaleissa juhlissa, siis miesten kesken, juotiin olutta, paljon olutta. Suurkillan talon kellarissa oli oma putka rauhattomille juhlavieraille, ja syötiin tukevasti. Käyttäytyäkin piti, olihan kyse keski-ikäisistä arvokkaista kauppiaista.

Pöytänaapuria ei esimerkiksi saanut lyödä savisella oluttuopilla, vaikkei samaa mieltä ollutkaan eikä kaataa olutta lattialle, saati sitten kiltaveljen naamalle. Kaupungin eliitti juhli hallitusti, sakkojen voimalla.

Kiltatalossa myös vietettiin iltoja ja pelattiin. Suosittu oli eräänlainen flipperi eli korona, jossa kuulia tönittiin kaltevalla laudalla, shakkia ja korttia pelattiin ja nopanheitosta sai sakot.

Suurkauppiaan poika oli todennäköisesti Mustapäiden killassa ja sitten aikanaan hän otti huolehtiakseen isänsä liikkeen ja tuli Suurkillan jäseneksi. Perinteet elivät, sillä kauppiassukujen jäsenet vuoron perään olivat Suurkillan jäseniä.

Tallinnan valta ja voima oli yhdessä talossa yhden killan jäsenten käsissä. Suurkilta oli Tallinnan sydän. 

 

Lähde historia-artikkelin jalanjäljille!

Luitko Antti Sarasmon historia-artikkelin ja haluat tietää lisää? Käy seuraavalla Tallinnan-matkallasi tämän sivun kuvissa näkyvässä Suurkillan talossa.

Rakennus on nykyisin Viron historiallisen museon (Eesti Ajaloomuuseum) päärakennus. Suurkillan talossa on pysyvä näyttely “Visa hing. 11 000 aastat Eesti ajalugu”, joka antaa yleiskäsityksen kauppiaiden killasta ja rakennuksen merkityksestä Euroopan historiassa.

Viroa osaava voi myös lukea historiallisen museon kustantaman kirjan Tallinna Suurgild ja gildimaja (2011).

 

Suurgildi Hoone, Pikk 17, Tallinna. Avoinna huhtikuun loppuun ti–su klo 10–18. 

 

Teksti Antti Sarasmo, kuvat Andrei Chertkov

Lue lisää samasta aiheesta
ammattikunnat hansakaupunki kiltaelämää kisällit oppipojat suurkauppiaan kilta tallinnan kauppiaat tallinnan vanhakaupunki