Sutta paetessa karhu tuli vastaan
Marraskuun lopussa 1939 Viron poliittisessa johdossa oltiin tyytyväisiä. Oli tehty oikea ratkaisu oikeaan aikaan. Suomi oli sodassa, Viro eli rauhantilaa.
Syksyllä 1939 kaikki pienet Itämeren rantamaat tekivät vaikeita ratkaisuja turvallisuuspolitiikassaan. Kaikki halusivat olla puolueettomia ja jättäytyä keskemmällä Euroopassa muhivan suursodan ulkopuolelle. Ajat vain olivat sellaiset, ettei pienten maiden haluamisella ollut suurtakaan merkitystä.
Elokuussa kaksi Itämeren alueen suurvaltaa, Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa olivat ulkopolitiikan seuraajien yllätykseksi löytäneet keskinäisen ystävyyden. Molotov- Ribbentrop-sopimukseksi nimetty valtiosopimus oli raakaa geopolitiikkaa. Kaksi toisiinsa potentiaalisina vihollisina suhtautuvaa valtiota löysivät yhteisymmärryksen pienten valtioiden kustannuksella. Kartalle piirrettiin etupiirit ja sovittiin alueista, jotka saisi vapaasti valloittaa toisen puuttumatta asiaan. Lisäpöytäkirja etupiireineen julistettiin luonnollisesti salaiseksi, mutta kovin hyvin se ei salaisena pysynyt.
Jo muutaman päivän sopimuksen solmimisen jälkeen alkoivat arvelut, tiedot ja huhut levitä kansainvälisessä yhteisössä. Tiedon muru täältä, toinen sieltä ja karttojen tarkka tutkistelu kertoi ulkopuolisille, mistä todennäköisesti oli sovittu. Suomen, Puolan ja Baltian maiden kohtalon hetki oli lyönyt.
Yksinäinen maa
Virallisesti virallinen Viro ei mihinkään lisäpöytäkirjoihin uskonut. Asiaa tiedusteltiin saksalaisilta ja he luonnollisesti vastasivat kirkkain silmin, että mistään sellaisesta etupiirijaosta ei todellakaan ollut kysymys. Virallisesti nämä vastaukset uskottiin.
Mitä oikeasti uskoivat Viron johtajat presidentti Konstantin Päts ja vaikutusvaltainen puolustusvoimien komentaja kenraali Johan Laidoner, sitä emme tule koskaan tietämään, sillä molemmat kuolivat neuvostovankeudessa. Suurin osa Viron tuon aikaisesta poliittisesta johdosta teloitettiin, muistelmat jäivät kirjoittamatta ja henkilökohtaiset arkistot kokoamatta ja valtion arkistoon luovuttamatta. Miten Euroopan tilannetta ja sodan uhkaa analysoitiin Viron johdossa 1939, siitä ei tulla saamaan mitään luotettavaa tietoa.
Selvää oli, että Puolan kohtalo pelästytti. Puolaa pidettiin keskikokoisena sotilasmahtina ja voimakkaana valtiona. Olihan Puola mukana jopa Tšekkoslovakian lopullisessa jaossa, sille annettiin pieni rajanoikaisuun verrattavissa oleva kaistale. Puola oli mukana myös Baltiassa, liettualainen Vilnan alue kuului Puolaan ja Liettuan pääkaupunki oli tuolloin Kaunas.
Natsi-Saksan hyökättyä Puolaan, luhistui Puolan puolustus parissa viikossa ja lopuksi vielä Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosat. Tämä oli Virossa shokki, sillä näin tehokasta nykyaikaista sodankäyntiä ei oltu edes kuviteltu mahdolliseksi. Kaikki poliittiset ja turvallisuuspoliittiset hahmotelmat jouduttiin nopeasti ajattelemaan uudestaan.
Nyt me tiedämme, että toinen maailmansota alkoi syyskuun alussa 1939, kun Hitler hyökkäsi Puolaan ja Ranska sekä Englanti pitivät kiinni lupauksista Puolalle ja julistivat sodan Natsi-Saksalle. Syksyllä 1939 asia ei suinkaan ollut näin selvä. Euroopassa muhi suurvaltasodan uhka, mutta mitään ei tapahtunut. Saksalaiset ja liittoutuneet pystyttelivät kumpikin lännessä omien rajojensa takana, kaikki vaihtoehdot olivat vielä auki.
Neuvostoliittoa oli Virossa pelätty ja Saksaa karsastettu ja toivo maan puolueettomuuden suojelemisesta oli pitkään ollut kansainvälien yhteisön ja erityisesti Englannin ja Ranskan varassa. Nyt oli selvää, ettei Englannin laivasto tule Itämerelle ja lännen suurvalloilla on muutakin tekemistä kuin tukea pieniä kaukaisia tasavaltoja.
Kansainliittokin puhui ja puhui, periaatteet ja julistukset olivat juhlavia, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan halukkuutta täyttää Kansainliiton itselleen ottamia velvollisuuksia ryhtyä voimatoimiin rauhanrikkojien taltuttamiseksi.
Itämeren rannalla Viro oli yksin. Ainoa mahdollinen liittolainen oli Latvia, mikä sekään ei todellakaan ollut mikään sotilaallinen suurvalta.
Virossa oli harjoitettu presidentinvaltaista ”ohjattua demokratiaa”: presidentti hallitsi, oppositio oli poliittisin keinoin nujerrettu, mutta vallanpitäjät eivät voineet tietää miten suuri ja aito kansan tuki heillä oli takanaan.
Presidentti Pätsiä pidetään nykyään arvossa ja kunnioitetaan valtiomiehenä, hänen maineensa voisi olla erilainen, jos Viron olisi onnistunut pysytellä sodan ulkopuolella ja Pätsiä arvioitaisiin nykyään hänen 1930-luvun sisäpolitiikan perusteella.
Viron poliittinen johto oli yksin ja maana Viro oli yksin. Ulkona oli Euroopan kylmin poliittinen syksy.
Kohti ”suojeluvaltion” asemaa
Viron poliittinen johto päätti ostaa aikaa. Tulevaisuus näytti varmaankin siltä, että todellinen suursota ei Euroopassa puhkea. Länsivallat ja Saksa päätyisivät varmaankin neuvotteluratkaisuun tai vuoden 1940 aikana neuvottelurauhaan. Ensimmäisen maailmansodan länsirintaman muisto oli jotain, mitä kumpikin osapuoli pyrkisi kaikin keinoin välttämään. Virolaisen analyysin mukaan toinen vaihtoehto olisi Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan välinen sota, maiden geopoliittiset edut ja tavoitteet menivät niin pahasti ristiin, että sodan puhkeaminen olisi vain ajan kysymys. Virossa veikattiin seuraavaa kesää.
Tässä tilanteessa oli tärkeää ostaa aikaa ja koettaa kestää. Vajaassa vuodessa kansainvälinen poliittinen tilanne olisi aivan toisenlainen. Niinhän todellisuudessa kävikin, mutta eri tavalla kuin miten Virossa ajateltiin asioiden kehittyvän.Neuvostoliiton pyrkimyksiä olisi siis syytä selvitellä, sillä Viron itärajalle oli keskitetty paljon neuvostojoukkoja. Olipa jopa perustettu uusi Novgorodin armeijaryhmä, jonka ilmeinen tarkoitus oli voittaa sota Viroa vastaan ja valloittaa Viro.
Aloitettiin matalalta diplomaattiselta tasolta, alettiin valmistelemaan vuoden 1940 kauppasopimusta Neuvostoliiton kanssa. Neuvoteltua sopimusta allekirjoittamaan matkusti Viron ulkoministeri. Moskovassa hän tapasi Neuvostoliiton johdon, joka teki Virolle ehdotuksen tukikohtien vuokraamisesta.
Tämä oli Viron valtiojohdolle tärkeä tieto. Neuvostoliitto ei halunnut valloittaa Viroa vaan sijoittaa Viron alueille sotilastukikohtia. Viro menettäisi tässä järjestelyssä osan itsenäistä toimintavapauttaan, siitä tulisi ”suojeluvaltio”, maa jonka toimia suurvalta kontrolloi ja ohjaa, mutta joka on sisäisesti itsenäinen.
Tukikohtasopimuskin oli ihan asiallinen. Neuvostoliitto halusi satamia Saarenmaalta ja Hiidenmaalta sekä lentokenttiä muun muassa Haapsalun alueelta. Tallinnan sataman käyttö punalaivaston sotasatamana suostuttiin vaihtamaan Paldiskin sataman käyttöoikeuteen.
Tukikohtien suojajoukoiksi sovittiin 25 000 maavoimien miestä. Olihan mahdollista, että suursodassa vihollinen yrittäisi maihinnousua sotasatamia vastaan. Maavoimien määrä oli suuri, muttei niin suuri, etteikö Viron armeija tosipaikan tullessa pystyisi niitä lyömään. Sopimuskin oli lyhytaikainen, vain niin kauan kun tämä jo alkuvaiheissaan odotussodaksi muuttunut eurooppalainen sota kestäisi.
Sopimus oli vähemmän paha kuin mitä oli pelätty. Viro tulisi olemaan ulkopoliittisesti Neuvostoliiton suojeluksessa, mutta jos sota todellakin päättyisi vuonna 1940, olisi turvallisuusuhka loppujen lopuksi vähäinen.
Tukikohdat sisäisenä uhkana
Tukikohtasopimuksessa oli kaksi heikkoutta: se oli liian epämääräinen yksityiskohdiltaan ja toinen osapuoli ei kunnioittanut sitä.
Virossa olevien tukikohtien varuskuntia vahvistettiin ”rakennuspataljoonilla”, joissa miehet olivat virallisesti siviilejä, mutta samalla asevelvollisten ikäluokkaa. Laivaston oli ajateltu olevan olematon uhka, vain merimiehiä laivoissa. Nyt laivoilla tuotiin tukikohtiin ilman virolaisten kontrollia merijalkaväkeä ja muuta henkilöstöä, joukkoja alkoi olla huolestuttavan paljon Viron länsiosissa.
Viron vastaus oli nostaa aseisiin neljäs divisioona ja ryhmittää armeijansa uudelleen. Nyt kaksi divisioonaa oli itärajalla, yksi keskisessä Virossa ja yksi Tallinnan lähettyvillä. Suojeluskunnan valmiutta nostettiin ja suojeluskuntalaisille jaettiin aseita kotona säilytettäviksi.
Viro sai marraskuussa myös uuden hallituksen, sellaisen jossa ei ollut Neuvostoliittoa ärsyttäviä politiikkoja. Tämä hallitus oli virolaisten itsenäisesti nimeämä ja eräänlainen ystävällinen kädenojennus ja politiikan vakauden takaus venäläisille.
Aluksi kaikki sujui hyvin. Neuvostojoukot pysyivät tiukasti piikkilanka-aitojensa omalla puolella eikä mitään välikohtauksia sattunut. Neuvostoliiton tuki virolaisille kommunisteille lakkasi ja maassa vallitsi rauha ja suhteellisen vakaat poliittiset olot.
Samaan aikaan pohjoinen naapuri kieltäytyi tukikohdista ja ajautui sotaan. Se sota ei mennyt ihan Neuvostoliiton suunnitelmien mukaan, mutta lopulta se sai havittelemiaan maa-alueita ja tukikohdan Hangosta.
Monen virolaispoliitikon mielestä Suomi oli toiminut typerästi, oli tullut verinen sota ja silti alueluovutukset sekä tukikohtien luovuttaminen. Heidän mielestään Viro oli toiminut kaukonäköisesti ja viisaasti. Oli päästy sodan sutta pakoon. Sitten kesäkuussa 1940 tulikin karhu vastaan.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestanatsi-Saksa Neuvostoliitto syksy 1939
