Pidot kuuluivat keskiaikaan

Keskiaikaan ei voi palata, mutta Tallinnan keskiaikaistunnelmaisissa ravintoloissa voi aistia muinaisten pitojen henkeä.

Nykyään juhla-aterioita syödään harvemmin, mutta keskiajalla erilaiset juhlat katkaisivat arjen ja silloin syötiin niin hyvin kuin pystyttiin ja syötiin paljon.

 

Joulupöytä kantaa mukanaan keskiaikaista ruokailutapaa. Keskiajan pidoissa tärkeää oli runsaus. Pöytään katettiin kaikenlaisia herkkuja, aivan kuten tämän päivän suomalaisessa joulupöydässä on yhtä aikaa saatavilla rosollia, kinkkua, laatikoita, salaatteja jne. Ruuan ja ruokalajien runsaus tekivät pidoista pidot.

Joulupöydässä myös syötiin paljon, sillä eihän tuollaista herkkujen kattausta pienemmässä talossa ollut kuin kerran vuodessa. Ja ennen kaikkea: joulupöydässä sai syödä niin paljon kuin halusi tai jaksoi. Arjessa ruoka oli etenkin maaseudulla säännösteltyä, fyysistä ulkotöitä tekevät miehet saivat parhaat palat ja esimerkiksi lapset saivat tyytyä siihen mitä heille jätettiin syötäväksi. Jouluna sitten syötiin kuin ei olisi ruokaa koskaan nähtykään.

 

Kaupungin syömingit

Sama runsauden ja moninaisuuden periaate vallitsi myös kaupunkilaisten pidoissa. Jos maaseudun joulupöydässä oli yksi kattaus, niin kaupungissa niitä oli tavallisesti kolme.

Aluksi oli keitto/muhennos ja kaikenlaista lisuketta, toisessa kattauksessa oli paisti tai paistit ja kaikenlaista lisuketta ja kolmannessa kattauksessa sitten jälkiruoka, joka saattoi olla vaikka riisiherkku, pähkinöitä, juustoja tai hedelmiä tai sitten näitä kaikkia.

Kattausten lisukkeisiin kuuluivat muun muassa monenlaiset erilaiset piirakat ja pääruoka oli tavallaan lisänä tai pöydän ”kuninkaana”. Aatelin pidoissa kattauksia oli tietenkin paljon enemmän.

Yhdessä kattauksessa oli jopa kymmeniä erilaisia elementtejä, kuten perinteisessä suomalaisessa joulupöydässäkin, jossa on vähän kaikkea sinappikastikkeesta hillottuihin sipuleihin ja keitettyihin luumuihin.

Kauppiaan pidoissa kattauksia oli kolme, koska Tallinnan raati oli niin määrännyt. Siten haluttiin estää pröystäily, joka ei sopinut asiallisen saksalaisen hansakauppiaan tapoihin. Helpoin tapa vaikuttaa tapakulttuurin oli laatia säännöt.

Ruoka oli voimakkasti maustettua, sillä maustettu ruoka kuului pitoihin. Käytettiin raskaalla kädellä pippuria ja inkivääriä sekä muita mausteita.

Mausteet olivat kalliita, sillä meritietä Afrikan ympäri ei ollut vielä löydetty ja kaikki mausteet tulivat Silkkitien karavaanireittejä tai Arabian meren ylitse ja läpi Arabian Välimeren itärannan satamiin eli Levanttiin. Sieltä lähinnä venetsialaiset kauppiaat toivat ne Eurooppaan ja myivät eteenpäin, kunnes ne lopulta Hansan kauppareittejä pitkin tulivat Tallinnaan.

Venetsian ja italialaisten kauppakaupunkien kautta tulivat myös hedelmät. Usein ne tuotiin kuivattuina tai sokeroituina, sillä matka kuluttajille kesti kuukausia. Sokerikin tunnettiin, ja ruokosokeria tuotiin Egyptistä, mutta se oli todella kallista.

Sokerista tuli yleinen makeutusaine vasta kun Karibian alueelle perustettiin suuria sokeriplantaaseja 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa. Ainoa makeutusaine oli hunaja erilaisilla tavoilla käsiteltynä.

Ylimausteinen juhlaruoka oli ymmärrettävä, sillä voimakkaita makuja oli arjessa vähän. Kahvi ja tee sekä tupakka ja alkoholi olivat keskiajalla tuntemattomia. Arjessa maustettiin yrteillä ja terävin mauste taisi olla valkosipuli. Maustettu juhlaruoka antoi uusia elämyksiä ja uusia makujen tuntemuksia.

 

Pidot olivat rituaali

Kiltojen pidot olivat rituaali, joka säilyi samanlaisena vuosisatoja. Kiltasaliin tuotiin pöydät, arvovieraille tuolit, mutta muille riitti penkit. Suurkillassa naisille katettiin omat pöydät.

Pöydät peitettiin pöytäliinoin ja jokaiselle katettiin pikari/tuoppi, litteä leipäkiekko lautaseksi, puulusikka ja paremmille vieraille hopealusikka. Syötiin sormin ja ruoka leikattiin omalla puukolla. Sellainen oli vyöllä myös naisväellä.

Ateriaan kuului käsien pesu ja aluksi laulettu ruokavirsi. Arvovieraille tarjoilivat nimetyt nuoremmat kiltaveljet, jotka täyttivät lasit ja leikkasivat ruuan sopiviksi suupaloiksi. Muut vieraat ottivat pöydästä mitä ottivat ja missä järjestyksessä halusivat.

Kun ensimmäistä kattausta oli syöty tarpeeksi, tuotiin sisään toinen kattaus ja niin pidot jatkuivat. Välillä saattoi olla tauko, katseltiin jonglöörejä ja akrobaatteja eli kiertäviä taiteilijoita, joita oli jokaisessa suuremmassa hansakanpungissa. Raadin musikantit soittivat taustamusiikkia. Ennen jälkiruokaa saatettiin varsinkin häissä tanssia ja jälkiruuan jälkeen tanssittiin taas.

Kauppamiehen hääpidot alkoivat noin kello 10 ja päättyivät kello 23. Häiden ollessa kyseessä yörauhan alkaminen siirrettiin kello yhdeksästä pari tuntia eteenpäin. Öiset jatkot oli kuitenkin kielletty.

Aivan kuin päiväisen ajan pidoissa ei olisi nälkä lähtenyt, niin illalla tarjottiin vielä toinen ruoka. Se oli lihapata, pidoista ylijäänyttä lihaa kylminä leikkeinä ja jälkiruokaa, kuten hedelmiä. Hedelmät olivat tavallisesti kotimaisia omenoita ja päärynöitä, mutta millä tavalla niitä oli käsitelty, siitä eivät keskiaikaiset lähteet kerro. Luultavasti osa ainakin oli paistettu tai haudutettu.

 

Juhlamaljat ja muut maljat

Pidot ja niiden kalleus sekä hienous olivat tärkeä sosiaalisen aseman mittari. Tallinnan raati eli kaupunki tarjosi kerran muodolliselle lääninherralleen eli Saksalaisen ritarikunnan suurmestarille pidot, joiden hinnalla olisi voinut ostaa pienen, ehkä yhden kylän omistavan kartanon.

Hienous näkyi myös pikareissa. Arvovieraille viini tarjottiin hienosti ja pikari oli ehdottomasti hopeaa ja taidokasta kultasepäntyötä. Juhlamaljan arvo kertoi vieraan arvostuksesta ja isännän vauraudesta. Erityisesti kiltojen juhlamaljat olivat kalliita ja komeita.

Arvovieraat saivat myös juoda viiniä laseista, jotka olivat arvokkaampia kuin tavalliset hopeaastiat. Hopeapikari oli nyt vähintä, mistä kilta saattoi arvovieraalleen viiniä tarjota. Pidoissa muut vieraat salissa saivat juoda tinatuopeista, kakkosväki karvalakkipuolella eli kiltasalin eteisaulassa sai tyytyä savituoppeihin.

Tallinnan kauppiaanpidoissa viiniä sai tarjota vain paistin yhteydessä eli toisen kattauksen aikana. Viini oli kallista tuontitavaraa ja siksi sillä ei saanut pröystäillä. Tunnetuin nimike oli ”reininviini”, joka valkoisena oli Reinin ja Moselin alueelta, mutta edullisempana punaviininä halpaa ranskalaista punaviiniä, jota kaupattiin tunnetun tuotemerkin nimissä.

Varsinkin punainen reininviini oli laadultaan sellaista, että se suorastaan edellytti maustamista. Viiniin laitettiin tavallisesti hunajaa, ja jos varaa oli, niin inkiväärijauhetta, kanelia ja muita mausteita. Apteekkarit valmistivat ja myivät maustettua viiniä. Näistä maustetuista viineistä, joita talvisin juotiin lämmitettyinä, on kehittynyt nykyinen glögi.

Pidoissa juotiin pääasiassa olutta. Juhlaolut oli väkevämpää kuin tavallinen arkiolut ja sitä juotiin paljon. Jos miesvierasta kohtaan varasi kuusi litraa, niin se saattoi juuri ja juuri riittää. Pidoissa olutta mitattiinkin tynnyrittäin ja tarjoilijat kannuineen huolehtivat siitä, ettei kukaan ollut janoissaan. Pidoissa kaikki muu sai loppua, mutta ei olut, tämä oli isännän kunnia-asia.

Pitojen jälkeen ruokaa jäi tavallisesti yli. Se ei mennyt hukkaan, vaan seuraavana päivänä se jaettiin kaupungin köyhille. Näin kerjäläinenkin pääsi edes joskus maistamaan millaisia herkkuja säätyläisten pöydässä syötiin.

Pitojen jälkeen palattiin arkeen, mutta juhlapäiviä oli sen verran tiheästi, ettei seuraavia pitoja tarvinnut pitkään odottaa. Sitten oli taas juhlan aika. 

 

Lähde historia-artikkelin jalanjäljille!

Luitko Antti Sarasmon historia-artikkelin ja haluat tietää lisää?

Viron taidemuseoon kuuluvassa Tallinnan Nigulisten museossa on nähtävänä ammattikiltojen hopeisia juomapikareita.

Keskiaikaisesta ruoka- ja juhlakulttuurista on tietoa myös Tallinnan kaupunginmuseon Vene-kadun museorakennuksessa.

Keskiaikaista pitotunnelmaa voi aistia muutamissa Tallinnan vanhankaupungin ravintoloissa. 

Virolaisesta ruokakulttuurista voit lukea lisää myös tästä lehdestä. Sivuilta 27–29 pääset tutustumaan virolaisen ruokakulttuurin kulmakiviin sekä nykyaikaisen ruokaharrastajan ajatuksiin virolaisista ruuista. Sivulla 16 voit lukea Põltsamaan ruokamuseosta.

 

Teksti Antti Sarasmo, kuvat Andrei Chertkov

Lue lisää samasta aiheesta
antti sarasmo keskiaikaiset pidot tallinnassa keskiaikaiset pidot virossa keskiajan juhlat keskiajan pidot pidot tallinnassa viron keskiaika