OIKEA TIETOYHTEISKUNTA

historia Mart Laar

”Nälkä on paras kokki ja pakko paras opettaja”. Virolaisessa sanonnassa piilee myös virolaisen tietoyhteiskunnan perusajatus. Kun ei ollut hienoja visioita tai tahtotilaa, oli pakko toteuttaa.

Viro oli itsenäistynyt ja aloittanut EU:n jäsenyyteen tähtäävät neuvottelut, kun paljastui karu totuus. EU-jäsenyys vaati silloisella hallinnollisella rakenteella paljon virkamiehiä. Niinpä Virossa laskettiin EU-tulevaisuuden akateemisesti koulutettujen virkamiesten tarve. Luku oli niin suuri, että yhtälö oli mahdoton. Kaikkia akateemisesti koulutettuja ei voitu viedä valtion hallinnon palvelukseen, sillä yrityksetkin tarvitsivat juristeja ja ekonomeja ja muita koulutettuja ammattilaisia. Jos Viro olisi 90-luvun alkupuolen hallintorutiineilla liittynyt EU:hun, niin maan talouselämä olisi alkanut kitua koulutetun työvoiman puutteessa.

Ongelman ratkaisu oli itsestään selvä, kaikki mahdollinen rutiinityö on vähennettävä minimiinsä, hallinnon on oltava tehokasta ja hallinnon on toimittava mahdollisimman pienellä virkamiesmäärällä. Vähäisten virkamiesten työpanos pitää käyttää olennaiseen, joten tietotekniikka on otettava laajaan käyttöön.

Ei siis ollut mitään suuria visioita maailman kärkeen nousemisesta tietotekniikan alalla tai luovuuden huippuprojekteja. Oli paha ongelma, joka piti ratkaista. Ja se myös ratkaistiin.

Silloinen pääministeri Mart Laar oli jo kansanedustaja-aikoinaan ensimmäinen kansanedustaja, joka parlamentin salissa kuljetti papereitaan kassin sijasta läppärissä. Virolla oli luonteeltaan uudistusmielinen pääministeri, joka itse oli huomannut tietotekniikan hyödyt. Niinpä aloitettiin suoraan huipulta.

 

Paperiton valtioneuvosto

Esimerkin voima on mahtava. Viron ensimmäinen suuri tietotekniikkahanke oli paperiton hallitus. Hallituksen istuntosaliin asennettiin tietokoneet kaikille ministereille eikä paperille enää kirjattu mitään. Jokaisella ministerillä lakiesitykset ja käsiteltävät asiat olivat ruudulla edessään ja tarvittaessa pystyi hakutoiminnoilla tarkistamaan kaikki lakiesitysten takana olevat muistiot ja laskelmat asiaa käsiteltäessä.

Paperiton hallitus oli hieno käyntikortti, sitä esiteltiin mielellään valtiovieraille ja perusteellisemmin niille varomattomille ulkomaisille toimittajille, jotka osoittivat edes jonkinlaista kiinnostusta tekniikan kehitykseen. Käyntikortti on kuitenkin vain käyntikortti, paperittoman hallituksen merkitys oli muualla.

Ministeriöt tuottavat selvityksiä ja lakiesityksiä. Jos niiden loppumuoto on sähköinen, niin ministeriöiden oli luonnollisesti edullista itse muuttaa omia työtapojaan. Tavallinen virkamies ei kokenut mielekkääksi työksi valmistella asiaa paperilla ja sitten lopuksi skannata paperi valtioneuvoston käyttöön sähköiseen muotoon. Hitaasti, mutta varmasti ja ilman pakkotoimia, koko hallinnon työkulttuuri muuttui. Tietotekniikka otettiin vapaaehtoisesti omaksi. Vanha totuus on, että narua on helpompi vetää kuin työntää ja Viron hallinnon uudistus on siitä hyvä esimerkki.

 

Kansalaisvarmenne

Toinen Mart Laarin suuri palvelus virolaiselle tietoyhteiskunnalle oli kansalaisvarmenteen eli sirullisen henkilökortin käyttöönotto. Se vaati lopulta poliittisen kriisin, kulissien takaista kiristystä ja myöhemmin hallituskoalition hajoamisen. Jälkikäteen katsottuna poliittinen tappio kannatti kärsiä, sillä kansallinen etu uudesta järjestelmä on niin suuri.

Virolla oli tässäkin asiassa onnea. Neuvostoliitossa ulkomaanpassi oli harvojen herkkua. Passin sai, jos sai matkustusluvan. Kun neuvostokansalainen palasi takaisin Neuvostoliittoon, neuvostomaan rajalla passintarkastajat ottivat ulkomaanpassin pois.

Itsenäistyneen Viron ensimmäinen virallinen henkilöllisyystodistus olikin ulkomaanpassi. Jokaiselle kansalaiselle annettiin passi. Oma kotona laatikossa tai taskussa oleva ulkomaanpassi kertoi kansalaisille, että he olivat vapaan maan kansalaisia. Ulkomaille sai lähteä, jos huvitti ja silloin kun mieli teki. Ulkomaanpassi oli saavutetun vapauden symboli jokaiselle kansalaiselle.

Ulkomaanpassi myönnettiin kymmeneksi vuodeksi ja niin 2000- luvun alussa kaikkien virolaisten virallinen henkilöllisyystodistus oli vanhenemassa. Hallituksessa käytiin kiivasta vääntöä siitä, millainen on uusi henkilöllisyystodistus. Osa hallituskumppaneista vastusti kallista sirukorttia tarpeettomana rahan haaskaamisena ja oli silloisessa taloudellisessa tilanteessa ihan oikealla asialla. Osa hallituspuolueista katsoi puolestaan sen hetkisten vaikeuksien yli tulevaisuuteen ja näki sirukortin ja kansalaisvarmenteen mahdollisuudet.

Laki säädettiin ja virolaisten perushenkilöllisyystodistus on nyt sirullinen henkilökortti. Se pitää olla jokaisella ja sen perusteella myönnetään muut dokumentit, kuten ajokortti tai ulkomaanpassi.

Koska kaikilla kansalaisilla on sähköiseen tunnistukseen sopiva väline, on henkilökortin ympärille helppo kehittää palveluita. Henkilökortti onkin virolaisen tietoyhteiskunnan kivijalka.

Suomen suuri virhe on ollut sirullisen henkilökortin vapaaehtoisuus. Kun ei ole kortteja, ei ole myöskään niihin nojaavia palveluita. Viranomaiset joutuvat kehittelemään omia tunnistusjärjestelmiään tai ostamaan pankeilta sähköistä tunnistusta. Sekavuus maksaa ja järjestelmät ovat kankeita.

Suomalainen sirullinen henkilökortti on hieno järjestelmä, jossa sähköisen allekirjoituksen ja tunnistuksen lisäksi on erinomainen sähköpostin salausjärjestelmä. Se, että Suomi on jäänyt Viron jalkoihin tietoyhteiskunnan kehittämisessä, johtuukin pääasiassa siitä, että meillä ei ole samanlaista kivijalkaa tietoyhteiskunnan luomiseksi kuin virolaisilla.

 

Kortin monet käyttötavat

Kansalainen voidaan tunnistaa sähköisesti, standardisoidulla tavalla. Se on pohja, jolle on helppo rakentaa.

Tallinnassa bussiliput ovat bittiavaruudessa. Lipputarkastaja lukee matkustajan henkilökortin ja saa päätteelleen tiedon siitä, onko matkustajalla kuukausilippu vai ei. Liput ostetaan netistä ja samalla tulee tarkistettua, millaisiin alennuksiin ja millaisiin etuihin lipunostaja on oikeutettu. Bussiin noustessa lippuja ei mitenkään kontrolloida.

Henkilökortteja käytetään myös hallinnossa. Esimerkiksi Viron oikeusministeriössä kaikki taloon saapuvat paperit skannataan. Sitä mukaa kun papereita käsitellään, käsittelijä lukitsee tekemänsä version sähköisellä allekirjoituksellaan, jota tukevat yleisimmät konttoriohjelmat. Kun tekstiä muutetaan, tehdään uusi versio, joka taas allekirjoitetaan. Ministeriössä on koko ajan selvillä se, kuka mitäkin asiaa on hoitanut ja kuinka pitkälle.

Henkilökortti mahdollistaa myös sähköisen äänestyksen. Järjestelmä on samanlainen kuin suomalaisessa ennakkoäänestyksessä. Äänestetään ja suljetaan eli salataan vaalilippu. Vaalilippu laitetaan kuoreen eli pakataan, pakkaus sinetöidään sähköisellä allekirjoituksella. Mieltään voi muuttaa niin monta kertaa kuin haluaa ja vielä vaalipäivänäkin voi käydä perinteisesti äänestämässä. Näin turvataan se, että kukaan ei olan yli kurkkien pakota äänestämään ”oikein”. Ääniä laskettaessa ensin puretaan ”kuoret” eli sähköiset allekirjoitukset, äänestysliput tulkitaan toisella ohjelmalla ja vaalisalaisuus on turvassa. Ihmiset äänestävät missä haluavat, sillä kortinlukija on virolaisen tietokoneen vakiovaruste ja wlan-verkkoja on käytössä kaikkialla.

Nyt virolaiset eivät enää sähköisestä henkilöllisyyskortistaan luopuisi mistään hinnasta.

 

TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN

Lue lisää samasta aiheesta