Montaa on ollut juhannusjuhlaa
Teksti Antti Sarasmo Kuvitus The Baltic Guiden arkisto/Hannu Lukkarinen
Juhannusyön hämärässä valossa jämerä virolainen isäntämies riisuutui peltonsa kulmalla. Sitten hän alastomana alkoi peltoa kiertää, kuinka monta kierrosta – se riippui maakunnan uskomuksista. Pellon kiertäminen suojeli hallalta, ja kun talon pellot olivat yhteensä muutaman hehtaarin, ei juhannustaian tekeminen ollut mikään mahdoton urakka. Salaahan se tehtiin, ettei taika ja taian voima menneet hukkaan, ja olihan se isäntämiehestäkin kiva, etteivät naapurit nähneet nakkisillaan.
Alastomuus kuului useasti vanhoihin virolaisiin maatalouteen liittyviin juhannustaikoihin. Isännän nakuna hiippaillessa pitkin peltojen reunoja, emäntä puolestaan kiipesi talon vintille ja sieltä vielä katto-orsien alle. Toisesta päädystä kurkistaen hän sitten lausui niityille ja navetalle karjaloitsun, joka suojeli karjaa taudeilta ja pedoilta. Tietenkin alasti, olihan kyseessä juhannustaika.
Juhannustaiat olivat vaikkapa 1800-luvulla virolaisten oma juttu, aitoa alakulttuuria. Maan valtiaat olivat niin maalla kuin kaupungeissakin baltiansaksalaiset. Juhannusta vietettiin saksalaiseen tapaan, ja maarahvaan huonoja tapoja kitkettiin pois minkä kerettiin. Mitään taikoja ei sallittu, ja noidatkin oli vainottu sukupuuttoon, joten kyseessä oli mitä kristillisin juhla. Juhlittiin Johannes Kastajaa ja kesän korkeaa hetkeä.
Kartanossa katseltiin suopeasti kyläläisten kerääntymistä juhannuksen viettoon keinumäelle. Jokaisessa kylässä oli oma keinumäki, jossa oli kyläkeinu. Kyläkeinut olivat sellaisia suuria, monen hengen lavoja, joissa usein keinuttiin seisten ja jotka pystyivät pyörähtämään täyden ympyrän, jos keinujan taito ja rohkeus riittivät. Keinumäen juhlissa soitti varmasti kylän pelimanni ja tanssittiin piiritansseja. Naisväki oli kerrankin kartanonväen kanssa samaa mieltä, miehet joivat ihan liikaa viinaa. Juopotteluun ei kuitenkaan puututtu, sillä viina oli rahalla ostettua ja kartanon oman tislaamon tuotetta. Maarahvaan rahvaanomaiset tavat ja remuaminen kuuluivat jotenkin asiaan, eihän virolaisilta voinut vaatia samanlaista itsehillintää ja hyvää käytöstä kuin saksalaisilta. Niinpä kartanossa vain nostettiin maljoja keskikesälle…
Vanha virolainen juhannus oli täynnä taikaa, luettiin loitsuja, kerättiin kukkia tyynyn alle, jotta nähtäisiin tuleva sulho, ja tehtiin muita meillekin tuttuja juhannustaikoja. Rohkeimmat menivät syvälle hämärään metsään. Paholainen kun siivosi juhannuksena ja laittoi setelinsä kuivamaan mättäille kesäyöhön. Jos oikeaan aikaan oli oikeassa paikassa, niin rikastumista ei voinut välttää, kun paholaisen setelitukot löysi ja kotiinsa vei.
Rajoonin juhannuskokko
Neuvostoliitossa valvottiin ja kontrolloitiin kaikkea. Juhannustakaan ei ollut sopivaa viettää itsekseen, vaan kaikkien oli suotavaa tulla alueen eli rajoonin yhteiselle juhannusjuhlalle. Keinumäki oli ollut kartanon omistaman maalaiskylän juhlapaikka, neuvostoaikana paikallinen Laululava oli kokoontumispaikka ja sen puutteessa jokin muu sopiva kenttä.
Oli kokko ja oli ohjelmaa. Laulajat ja muusikot esiintyivät, saattoipa olla vielä vaikkapa kolhoosin voimisteluklubin näytös. Sitten tanssittiin ja otettiin viinaa. Väsyneille miliisi tarjosi yösijan, samoin riidanhaluisille.
Neuvostojuhannuksen yhteiskunnallisesti myönteinen anti oli se, että tarvittiin käsittämätön määrä tanssiorkestereita, sillä kokkojuhlia oli yhtä aikaa joka puolella maata. Tässä oli yksi tekijä, joka neuvostoaikana teki Viron musiikkikulttuurista niin elinvoimaisen ja vahvan, kun soittajille oli kysyntää.
Paluu perinteiseen
Viron itsenäistyttyä palattiin juhannuksen vietossa omiin hyviksi havaittuihin tapoihin, jotka olivat syntyneet Virossa ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana.
Nykyään juhannus alkaa jo juhannusaattona, joka on vapaapäivä. Vuonna 1919 23.6. vapaussotaansa käyvät virolaiset voittivat saksalaisen vapaajoukon eli Landeswehrin Võnnun (Pohjois-Latvian Cecis) taistelussa. Yksi Viron vapaussodan monista käänteistä oli se, että Viro valloitti Pohjois-Latvian tukeakseen latvialaisten hallitusta ja ajautui sotaan saksalaisten kanssa, jotka tukivat sitä toista latvialaisten hallitusta. Sotajoukot kävivät Võnnun metsäteillä kohtaamistaistelun, jossa usean päivän aikana pienet osastot taistelivat keskenään teiden ja kärrypolkujen herruudesta. Virolaiset olivat sitkeämpiä ja voittivat saksalaisista ensimmäisen maailmansodan rintamasotilaista värvätyn vapaajoukon.
Viron vapaussodassa oli tärkeämpiäkin taisteluita ja merkittävämpiä voittoja, mutta Võnnu oli makein. Suomalaisen on vaikea ymmärtää Võnnun taistelun merkitystä, mutta entisille saksalaisten maaorjille ja ikuisille toisen luokan ihmisille eli maarahvaalle se oli selän suoristaminen ja kansallisen itsetunnon löytämisen hetki. Vuonna 1934 Võnnun taistelun päättymispäivästä tehtiin Voitonpäivä juhlistamaan kaikkia Viron voittoja ja muistamaan kaikkia sodissa taistelleita. Voitonpäivä ei tietenkään ollut juhla Neuvostoliitossa, mutta Viron uudelleen itsenäistyttyä sitä alettiin jälleen viettää.
Juhannusaattona pidetään komea sotilasparaati, jossa mukana ovat edustajat kaikista Viron suojeluskunnista. Paraatin kärjessä kulkee ”Voitontuli”, yksinäinen soihtu kertoo symbolisesti siitä, mistä on kysymys. Paraatin jälkeen jokainen suojeluskunta ottaa mukaansa voitontulta ja vie sen kotimaakuntaansa (myrskylyhtyjä käytetään), jossa sillä sytytetään maakunnan kokko, ja samaa tulta haetaan myös kesämökkien juhannuskokkoihin.
Ennen sotia käytännössä kaikissa virolaisissa juhannuskokoissa paloi samaa tulta, ja se yhdisti kaikki virolaiset saman juhannustulen ääreen. Nykyään ei olla enää niin tarkkoja, kokko suvilan pihalla sytytetään, miten sytytetään, mutta uutta juhannustapaa on katsoa Voitonpäivän paraati televisiosta.
Maakuntien suurjuhannukset ovat nykyään vähemmän suuria kuin ennen, ja rajoonien pienet ja kosteat juhlat lähinnä menneisyyttä. Virolainen viettääkin juhannusta mökillä eli suvilalla. Monella on mökki entisen sukutilan mailla, sillä 1990-luvulla palautettiin sosialisoitua omaisuutta sen oikeille omistajille tai heidän perillisilleen. Moni kaupunkilainenkin sai pienen palstan vanhempiensa kotikylästä. Vuosien varrella onkin rakennettu monenlaisia kesämökkejä. Virolainen kesämökki on tyypillisesti kuivan maan mökki, keskellä peltoaukeita. Virolaisia hukkuu juhannuksena monta kertaluokkaa vähemmän kuin suomalaisia, ja se johtuu juuri tästä. Jos saunasta mennään vilvoittelemaan paljuun tai valellaan vettä päälle sadevesitynnyristä, niin humalaisenkin on vaikeampi hukkua kuin veneestä pudotessaan tai uimareissulla.
Sukulaiskansan juhannus on nykyään hyvin samanlainen kuin pohjoisten heimoveljien. Saunotaan, grillataan ja vietetään juhannusta. Virolainen grilliherkku on saslik, lihavarras tuimalla kastikkeella, ja sen kanssa sitten perunasalaattia. Perinteisesti perunasalaatti pitää tehdä itse, ei ostaa kaupasta.
Juhannuskokon hiipuessa sen yli hypätään, pariskunnat käsi kädessä, sillä taika tuo onnea parisuhteeseen. Toiset pariskunnat poistuvat seurueesta sanoen menevänsä etsimään kukkivia saniaisia. Kasvitieteilijät tosin väittävät, ettei saniainen kuki, mutta juhannusyössä on salaperäistä taikaa.
The Baltic Guiden tuoreita uutisia
Lue lisää samasta aiheesta