Kylä ja kartano
Virolaisen maiseman kaksi ominaispiirrettä olivat parit: linna ja sen viereen syntynyt kaupunki sekä kylät ja niiden viereen syntyneet kartanot.
Linnat rakennettiin hyvien yhteyksien ääreen, olivat ne sitten satamia, jokia tai ylänköjä pitkin kulkevia maanteitä. Kartanot puolestaan syntyivät hyville viljelysalueille, yleensä useamman kylän viereen. Viron ominaispiirre oli, että vaikka Liivinmaalla vallitsi feodalismi eli maaorjuus, eivät kartanot olleet linnoja.
Keski-Euroopassa feodaaliajan kartanot olivat ”ritarilinnoja” ja tähän oli syynsä. Varhaiskeskiajalla pitkin ja poikin Eurooppaa kulki ryöstelijöiden armeijoita. Retkiä tekivät niin hunnit seuraajineen, majaarit (unkarilaisia heimoja) kuin viikingitkin. Iskut olivat nopeita ja ennen kuin kuningas oli saanut armeijansa kokoon, olivat ryöstelijät jo jollain toisella alueella.
Täydelliseen turvattomuuteen vastaus oli muurit, niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Ratsuvelvollisen ritarin kartano linnoitettiin ja linnan turviin saattoivat paeta myös kartanolle verovelvolliset maanviljelijät. Linnassa oli ritari asemiehineen ja kovin montaa linnaa ei kannattanut nopeasti liikkuvien ryöstelijöiden selustaansa jättää, sillä useamman linnan ritarit asemiehineen olivat yhdessä jo varteenotettava armeija.
Varhaiskeskiajan feodaalilinnat lopettivat ryöstöjoukkojen sotaretket Keski-Eurooppaan, mutta feodalismi oli aatelille niin helppo ratkaisu, että verovelvollisuus maanviljelijöille jäi. Katovuonna verojen maksu oli vaikeaa, velkaannuttiin ja velkoja (eli aatelinen) kielsi velallista muuttamasta pois ennen kuin velka oli maksettu. Syntyi maaorjuus: periaatteessa ihminen oli vapaa, mutta hän oli sidottu isäntäänsä elinikäisellä ja perinnöllisellä velkasuhteella.
Virossa feodaalinnoja ei tarvittu, koska ryöstelevät armeijat oli Euroopasta jo karkotettu, kun Viro valloitettiin 1200-luvulla. Viron valloittaja oli Saksalainen ritarikunta, munkkiritarien sotilasorganisaatio, joka ei tarvinnut asuinlinnoja vaan varuskuntalinnoja.
Etäkartanot
Latvian ja Viron valloitussodissa soti luonnollisesti muitakin ritareita kuin munkkiritarit. Osa Liivinmaasta jäi ruhtinaspiispojen hallintaan ja he tarvitsivat omat ritarinsa eli vasallinsa, etenkin kun välit Saksalaisen ritarikunnan munkkiritareita olivat kireät, joskus jopa pienen sodan kireät.
Virolainen talonpoika huomasi nopeasti olevansa läänitetty ja verot piti maksaa. Muinaisvirossa ei keskushallintoa verotuksineen ollut. Verot olivat siis uusi asia. Jos vaadittua osaa maan hedelmistä ei ilmaiseksi antanut pois, tulivat huovit veroja noutamaan.
Useimmat lääninherrat eivät perheineen muuttaneet uusille läänityksilleen, vaan jäivät mieluummin asumaan orastaviin kaupunkeihin. Kartanoita hoitivat voudit, ja vähitellen verovelvollisuus laajeni maataloustuotteista päivätöihin. Kartanot alkoivat kasvattaa ruista ja ohraa vientiin ja viljan viennistä syntyi keskiaikaisen Viron ja etenkin Tallinnan hansakaupungin vauraus.
Liivinmaan alue tuhoutui perusteellisesti 1500-luvun lopun sodissa ja päätyi lopulta Ruotsin haltuun. Ruotsi puolestaan kävi 1600-luvun pitkiä sotia Saksassa ja Puolassa. Kunnostuneet piti aateloida ja vielä paremmin kunnostuneille myöntää läänitykset.
Viisaasti kyllä, kruunu jakoi läänityksiä Liivinmaalta, ei Ruotsista tai Suomesta. Uudet lääninherrat olivat yleensä saksalaista pienaatelia tai sotapalveluksen aikana aateloituja. Heillä ei ollut sukukartanoita tai sukulinnoja, joten he muuttivat asumaan läänityksilleen. Alkoi uusi aikakausi Viron kartanokulttuurissa – kartano oli asuttu ja keskellä kylää.
Maaorjiksi
Ruotsissa ei tunnettu feodalismia eikä maaorjuutta. Olisi voinut varhaiskeskiajalla olla pientä muutosvastarintaa, jos viikinkisoturille olisi noin vain kerrottu, että miekka pois ja kuokka käteen, sitä ollaan nyt paronin omaisuutta. Ruotsissa ja sitä kautta myös Suomessa kaikki olivat vapaita kansalaisia. Läänitys merkitsi oikeutta kerätä kruunun verot joltain alueelta, ei sitä, että kartano olisi omistanut kyliä asukkaineen.
Liivinmaan uusaateli, joka oli pääsääntöisesti saksalaista pienaatelia eli paroneita, toi mukanaan omat tapansa ja käsityksensä. Saksassa vallitsi maaorjuus varhaiskeskiajan perintönä ja samaa käytäntöä yritettiin juurruttaa myös uudessa kotimaassa. Ruotsin kuningas, erityisesti Kaarle XI (1660–1697) taisteli aateliston etuoikeuksia vastaan ja esti osin Liivinmaan maalaisväestön oikeuksien polkemisen.
Suuri Pohjansota muutti kaiken. Ruotsi menetti Liivinmaan ja Pietari Suuri vahvisti jo sodan aikana 1710 ja 1720 Baltian erioikeuden, jolla paikallinen aateli sidottiin uuden hallitsijan alaisuuteen. Näihin laajennettuihin ja osin uusiin aateliston oikeuksiin kuului myös venäläistyylinen maaorjuus. Paroni yksinkertaisesti omisti alustalaisensa.
Kylä ja kartano
Venäjän vallan aika oli hyvää aikaa kartanoille. Pietarin kaupunki kasvoi ja kehittyi, kaikki kävi kaupaksi, niin sahatavara kuin tiilet tai ikkunalasikin. Viljaa vietiin ja osa viljasta poltettiin paloviinaksi eli vodkaksi. Rannikkolaivat kulkivat edes takaisin Baltian rannikkoa ja kartanoiden oli vaikea estää rikastumistaan.
Suurisuuntainen vientitalous vaati paljon työvoimaa ja sitä saatiin alustalaisista. Maaorjina oli niin käsityöläisiä kuin maatyöläisiäkin. Taksvärkkinä vaadittiin myös tavaraa, kuten kehrättyä villalankaa omien lampaiden villasta.
Kartanon maat oli ihan virallisesti jaettu kahteen tyyppiin. Oli kartanon pellot ja metsät, joita voitiin ostaa ja myydä vapaasti ja oli tavallaan institutionaalinen kartanon maa eli kylämaa. Kylämaa kuului kartanoon, oli kartanon omistuksessa, mutta ei kartanon hallinnassa.
Kylämaata oli alustalaisten pellot ja laitumet, juuri se maa josta he maksoivat ”vuokraa” kartanolle tekemällä päivätöitä. Kylämaata ei voinut kartano myydä, sillä samalla se olisi kadottanut oikeuden kylämaahan sidottuun työvelvollisuuteen.
Virolaisessa maalaistalossa oli kaksinkertainen työväki ja talon asukasluku oli tavallisesti yli tusinan hengen. Yksi työväki tarvittiin kartanon töihin. Tavallista oli yksi hevosmies joka päivä ja pari jalkamiestä joka päivä sekä lisäksi naispäiviä.
Kartanoa varten tarvittiin virolaistalossa 3–5 henkeä, riippuen talon peltoalasta. Omiin töihin sitten tarvittiin myös 3–4 henkeä riippuen peltoalasta ja karjan määrästä. Omalla työllä piti kaikki elättää, kartanon töistä ei saanut muuta palkkaa kuin luvan viljellä kotitilaa. Pari hehtaaria peltoa riitti talon väen tarpeisiin. Isommilla tiloilla peltoa saattoi olla jopa neljä hehtaaria. Kartanoilla peltoa oli satoja hehtaareita.
Virolaiskylä oli suuri ja talot olivat tiheästi, sillä ympärillä olivat pellot ja laitumet. Suomessa Isojako (1757–1990, Jurmon Isojako päätti Isojaon) oli maauudistus, jossa keskiaikainen sarkajako korvattiin sillä, että kylän jokainen talo sai peltonsa yhtenäiseksi alueeksi. Kylärakenne hajosi, kun oli järkevämpää rakentaa uudet talousrakennukset omien maiden keskelle. Virossa näin ei tehty ja keskiaikainen kylärakenne jäi jäljelle.
Uudet ajat
Kylän ja kartanon suhde alkoi muuttua 1800-luvulla. Pietariin rakennettiin rautatie ja Baltia menetti etulyöntiasemansa Pietarin tarvikekauppaan. Osa kartanoista osasi tehostaa toimintaansa nykyaikaiseksi, osaa uhkasi vararikko.
Vaikeuksissa olevat kartanot lohkoivat pelloistaan uusia maatiloja, joita myivät rahasta virolaisille. Maaorjuus oli poistettu jo 1820-luvulla (siitä Tiernapojatkin laulavat), mutta lopullisesti kartanon vaikutus kirposi, kun kylämaan maavuokra muutettiin lakisääteisesti rahavuokraksi 1860-luvulla. Nyt kartanoiden kannatti myydä myös kylämaa entisille alustalaisilleen.
Kuolinisku virolaisille kartanoille oli Viron Vapaussodan jälkeinen maareformi. Kartanoille jätettiin 26 hehtaaria, sama määrä, minkä saivat uustilalliset. Tähän päättyi kartanoiden aika. Niistä tuli kouluja, kunnantaloja tai niille löytyi muuta käyttöä. Kartanon ja kylän side oli lopullisesti murrettu.
Teksti Antti Sarasmo, kuva Hannu Lukkarinen
Lue lisää samasta aiheestabaltia feodalismi kartano kylät liivinmaa linna pietari ritari
