19.7.2020 | Historia

Kun kuolema tanssi Tallinnassa – Virossa on nähty ennenkin hurjia kulkutauteja

Vuonna 1350 rutto rantautui Tallinnaan. Musta surma raivosi Euroopassa eikä Hansaliittoon kuulunut kauppakaupunki ollut sen paremmassa turvassa kuin muutkaan paikat.

Teksti Antti Sarasmo, kuvat Andrei Chertkov

Virossa on nähty synkkiä kulkutauteja jo kauan ennen koronavirusta. Nigulisten museon Kuolemantanssi-maalaus muistuttaa, miten rutto levisi maassa.

Tallinnasta mustan surman kourissa tiedetään vähän. Monissa paikoissa joku onnekkaasti rutosta selvinnyt munkki piti kronikkaa ja kertoi mitä hänen lähiympäristössään tapahtui. Tallinnasta ja ylipäänsä koko Liivinmaalta eli nykyisen Latvian ja Viron alueilta tällainen kronikoitsija puuttui. Tuskinpa epidemia kuitenkaan paljon erosi siitä, mitä esimerkiksi muut Itämeren hansakaupungit saivat kokea.

Tieto kulkutaudista oli olemassa. Tieto oli ulkomaankaupan ”pääomaa” ja myös Tallinnan kauppiaat olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa virkaveljiensä kanssa. Keski-Euroopasta ja Ranskasta oli kuulunut uutisia uudesta kulkutaudista, mutta tuskinpa kukaan osasi odottaa, miten tappava ja herkästi leviävä uusi kulkutauti eli rutto oli.

Eräänä päivänä purjehduskauden 1350 aikana joku kuoli paiseita kainaloissaan ja nivusissaan. Uusia tartuntoja ilmeni nopeasti ja pian sairastuneita alkoi olla talossa kuin talossa. Toompean aateliset pakenivat joukolla kartanoihinsa ja osa heistä vei ruton mukanaan maaseudulle.

Lääkettä ei ollut, lääkäreistä ei ollut apua eikä rukouksista. Ihmiset varmasti tunsivat täydellistä avuttomuutta ja pelkoa. Järjestynyt yhteiskunta alkoi rakoilla. Sairastuneet hylättiin koteihinsa, roskaväki ryösteli ruttoon kuolleiden taloja ja omaisuutta, jopa testamentteja kirjoittavat notaarit alkoivat kuolla ruttoon ja käydä vähiin.

Järjestystä kuitenkin yritettiin pitää. Ilmeisesti Tallinnassakin käskettiin yöllä laittaa kuolleet talon eteen kadun varteen, josta haudankaivajat kävivät ne nostelemassa kärryihinsä. Haudankaivajina toimivat miehet, joilla ei ollut oikein enää elämässä vaihtoehtoja. Edessä oli samaa ikuista nälkää, mutta jos selvisi rutosta, sai niin paljon rahaa, että pystyi aloittamaan uuden elämän.

Ruumiit haudattiin joukkohautoihin kaupungin muurien ulkopuolelle. Jatkuvaan kauhuun ja kuoleman pelkoon varmaankin turtui ja elämää yritettiin elää vielä ainakin muutama päivä eteenpäin.

Kaikki eivät sairastuneet ruttoon eivätkä kaikki sairastuneet kuolleet. Eurooppalaisen kaupungin väestöstä arvellaan ruttoon kuolleen keskimäärin 25–75 %. Jotkut kaupungit kärsivät pahemmin, toiset jostain syystä vähemmän ja kaikista lähti ihmisiä pakoon maaseudulle, eli kaupunkien väkiluku laski voimakkaasti.

Ruton jälkeen Tallinnassa oli tyhjiä kauppiastaloja, oli varastoja ilman omistaa ja oli satamassa laivoja ilman laivanvarustajaa. Maaseudulla jotkin kartanot menettivät niin paljon maaorjiaan, että peltoalaa oli pienennettävä. Yhdestä kartanosta karannutta maaorjaa ei toisesta enää suinkaan palautettu, vaan uuden alustalaisen annettiin valita tyhjiksi jääneistä kylän taloista itselleen sopivin. Kaikkialla työkäsien arvo nousi, sillä niistä oli pula.

Nigulisten kirkon rakennustyöt alkoivat luultavasti jo 1200-luvun puolivälissä. Nykyisin kirkko on museo ja konserttisali.

Bakteeri ja kirppu

Mustasta surmasta ja ylipäänsä rutosta on saatu 2010-luvulla paljon uutta tietoa. Musta surma on joukkohautojen vainajien hampaista löytyneen DNA:n perusteella ollut todellakin rutto eikä mikään koronavirus tai influenssa, kuten joskus on arveltu.

Ruttobakteeri elää jyrsijöiden kirpuissa ja leviää kirpun puremien kautta. Isäntäeläimiä pitää olla runsaasti, sillä ruttobakteeri tappaa niin jyrsijöitä kuin kirppujakin. Vielä ei tiedetä miksi ja miten ”arojyrsijän” kolossa elävä ruttobakteeri aktivoituu ja aiheuttaa epidemian.

On olemassa erityinen kirppulaji, ruttokirppu, jota ruttobakteeri suosii. Valitettavasti se pystyy elämään myös muissakin kirppulajeissa, ilmeisesti jopa päätäissä. Rotat tunnetaan ruton levittäjinä, koska niiden elinpiiri on sama kuin ihmisen. Enemmän ruttokirppuja on varmasti jossain ”arojyrsijässä”, mutta se kuolee koloonsa jossain kaukana eikä vaikuta ihmisiin.

Ruttobakteeri leviää siis ruttokirpun puremasta, kirppu ja purtu eläin kuolevat, saastunutta verta imenyt toinen kirppu loikkaa elossa olevaan eläimeen, puree ja kierto jatkuu. Nykytiedon mukaan paiserutto tarttui vain kirpun puremasta, mutta ruttobakteeri saattoi kehittyä hengityksen kosteuden kautta leviäväksi ja keuhkorutto, silloin kun sitä esiintyi, levisi nopeasti ja oli hyvin tappava.

Kyseessä on bakteeritauti. Siihen tehoavat antibiootit ja myös rokote on kehitetty. Mustan surman kaltainen rutto on nykyään mahdottomuus.

Kolme pandemiaa

Rutto on aiheuttanut maailmassa kolme pandemiaa. Ensimmäinen oli 600-luvulla ja sitä kutsutaan Itä-Rooman keisarin mukaan Justinianuksen rutoksi, sillä se sattui hänen hallitusaikanaan.

Justinianuksen rutto levisi koko Välimeren alueelle, mutta ei Pohjois-Eurooppaan. Samaan aikaan tapahtui arabien maailmanvalloitus ja Lähi-Idän sekä Pohjois-Afrikan heikentyneet Bysantin alusmaat joutuivat arabien valloittamiksi.

Toinen pandemia oli musta surma ja se jatkui 1700-luvun alkupuolelle asti. Rutto lähti liikkeelle jostain Aasian arojyrsijästä. Se levisi karavaanireittejä pitkin, muun muassa kuuluisaa Silkkitietä pitkin. Krimillä tataarit ja kristityt sotivat ja genovalaisten kauppakaupunkia piiritettiin. Piirittäjien keskuudessa puhkesi rutto ja se levisi tietysti kaupunkiin. Kotiin lähteneet venetsialaiset ja genovalaiset kauppalaivat toivat ruton Italiaan, josta se levisi ensin Ranskaan ja sitten pohjoiseen.

Samaan aikaan rutto levisi islamilaisessa maailmassa, Egyptissä, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Sama rutto kulki Silkkitietä pitkin Kiinaan ja Aasian maihin.

Euroopasta rutolta säästyivät vain Islanti ja äärimmäisen pohjoiset alueet, kuten Suomi. Tallinna oli pohjoisin kaupunki, joka kärsi mustasta surmasta.

Kun rutto levisi kirppujen mukana harvaan asuttu maa, kuten Suomi, ei ollut leviämiselle hyvä alusta. Toisin oli Euroopan suurkaupungeissa, joissa riitti sekä ihmisiä, että kirppuja.

Raivottuaan yleensä muutaman kuukauden, musta surma katosi. Rutto yksinkertaisesti paloi loppuun. Samaa bakteerikantaa kuitenkin oli edelleen ja sama rutto tappoi aina uusina aaltoina 1700-luvulle asti. Helsingin Vanhan kirkon ”Ruttopuisto” kertoo mustan surman viimeisestä epidemiasta Suomessa 1710.

Rutto katosi Euroopasta. Syyksi arvellaan sitä, ettei Euroopasta löytynyt sopivaa luonnonvaraista jyrsijälajia, joka olisi voinut toimia ruton isäntäeläimenä. Pikku hiljaa puhtaus oli kasvanut ja rottia oli hävitetty kaupungeista, joissa oli esimerkiksi jo jonkinlainen jätehuolto ja muita modernin 1700-luvun ihmeitä. Kirppuja ja kirpun puremia tarvittiin useita tartunnan välittämiseen. Kriittinen raja oli alitettu ja rutto kuihtui pois.

Kolmas pandemia oli 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa. Tämä rutto sai alkunsa sisällissodan Kiinasta ja levisi Hong Kongin sataman kautta miltei koko maailmaan. Etelämantereelle se ei levinnyt. Lääketiede oli kehittynyt sitten mustan surman aikojen ja potilaita osattiin hoitaa ja rokotteita kehittää.

Koe Kuolemantanssi

Musta surma oli kauhistuttava koettelemus. Se päätti aurinkoisen sydänkeskiajan. Tallinnan Nigulisten museossa on lyypekkiläisen mestarin Bernt Notken 1400-luvun lopulla tekemä maalaus Kuolemantanssi.

Kuolemantanssissa kuolema kutsuu ihmiset viimeiseen tanssiin, niin keisarit kuin piispat, samaan tanssiin myös tavalliset ihmiset, porvarit ja piiat, kerjäläiset tai aateliset. Kuoleman, mustan surman edessä kaikki olivat tasa-arvoisia.

Nigulisten museo, Niguliste 3, Tallinna. Avoinna ti–su klo 10–18.