Kartanot katosivat
Viljandin maakunnassa sijaitseva Olustveren kartano vuonna 1910, jolloin kartano vielä kuului saksalaislähtöiselle von Fersenin suvulle.
Maareformi oli uuden vasta itsenäistyneen Viron ensimmäisiä suuria uudistuksia. Vuonna 1919 hyväksytty maareformi lopetti kartanoiden aikakauden.
Kartanot olivat kuuluneet Viron maaseutuun ”aina”, joten niiden katoaminen muutti niin maisemaa kuin maaseutuyhteiskuntaakin. Vuonna 1919 Virossa valtiollistettiin 58 % peltomaasta ja 1 056 kartanoa menetti peltonsa. Valtio perusti entisille kartanoiden pelloille 56 000 uutta perhetilaa ja uuden tilan koko oli 26 hehtaaria.
Maaseutu muuttui kerralla. Perinteisesti oli asuttu kylissä, joita olivat ympäröineet kylän talojen pellot. Nyt uudistalon saaneet rakensivat talonsa maidensa keskelle ja kartanoiden entisten peltojen metsäsaarekkeisiin nousi uusia koteja. Maaseudun kyläyhteisö väljeni ja levisi laajemmalle alueelle. Maisema muuttui.
Samaan aikaan suurin osa kartanoista kuoli taloudellisena yksikkönä. Kartanolle jätetty normipelto eli 26 hehtaaria oli aivan liian vähän suurtuotantoon mitoitetuille kartanolle. Kartano kaupallisena tilana ei enää kannattanut.
Kartanot, tai siis niiden päärakennukset talouskeskuksineen, pantiin myyntiin. Kysyntä ei ollut suurta ja hinnat olivat sen mukaiset. Suurin ostajaryhmä oli kunnallishallinto. Suurista päärakennuksista tuli kouluja, kunnantaloja, sairaaloita, lastenkoteja jne.
Ristiritareiden vanavedessä
Muinais-Viro oli pakanamaa: siellä ei toiminut katolinen kirkko, ei edes ortodoksinen kirkko. Elettiin 1100-luvun loppua ja saksalaiset olivat aloittaneet lähetystyön Pohjois-Baltiassa, Latviassa ja Virossa. Uskon siemen ei oikein langennut otolliseen maahan ja lähetystyöstä tuli ristiretkien sarja.
Valloitettuja alueita piti sitten hallita. Tarvittiin ritareita ja ritarit tarvitsivat palkkaa. Virolaisten kylät määrättiin verovelvollisiksi ja verotuloilla katettiin paikallishallintoa edustavan ritarin eläminen.
Jos huonon sadon vuonna verot jäivät rästiin, niin talonpoikaa kiellettiin muuttamasta pois tilaltaan ennen kuin verovelka on maksettu. Tästä oli vain lyhyt henkinen taival maaorjuuteen.
Äkkiä talonpojan pellot olivatkin kylää hallitsevan ritarin omaisuutta ja niiden vuokraamiseksi piti talonpojan käydä töissä kartanon omassa käytössä olevilla pelloilla.
Virolainen riihikuivattu ruis säilyi tynnyrissä jopa kaksikymmentä vuotta. Siksi se oli Keski-Euroopassa haluttu tuote, paras vilja varastoida linnan torniin piirityksen varalta. Paikallinen ruis kun tuppasi homehtumaan jo muutamassa vuodessa. Kauppa kävi, kartanot menestyivät ja kauppiaat esimerkiksi Tallinnassa vaurastuivat.
Keskiajan kartanot olivat suurkartanoita ajan mittapuun mukaan. Aatelinen kartanon herra asui kaupungissa tai kaupungin läheisyydessä olevassa kartanossaan. Voudit hoitivat pienempiä kartanoita eikä niissä ollut suuria päärakennuksia. Sellaisille ei ollut tarvetta.
Kotikartanoiden synty
Ruotsi valloitti Baltian 1610-luvulla. Suuret sodat jatkuivat koko 1600-luvun ja sotatantereilla kunnostautuneita piti tietenkin palkita. Normaali palkinto oli aatelisarvo ja läänitys.
Ruotsin kuninkaat eivät jakaneet uusia läänityksiä kruunun maista Ruotsissa tai Suomessa vaan Baltiassa. Läänityksillä palkitut olivat yleensä kunnostautuneet 30-vuotisessa sodassa ja näille saksalaissyntyisille Ruotsin kuninkaan palvelijoille Baltiassa sijaitseva läänitys oli usein se ainoa.
Siispä sinne muutettiin ja kun pienaatelisilla ei ollut varaa kaupunkipalatsiin vaikkapa Tallinnan Toompealla, niin saadusta läänityksestä eli ”kartanosta” tuli oikea kartano: sinne rakennettiin kartanonherran koti.
Ruotsin vallan vuosisatana Viron maaseutu muuttui, kun peltojen keskelle nousi kivisiä kartanorakennuksia. Aluksi pieniä, mutta aatelisten koteja joka tapauksessa.
Aateliskoti tarvitsi myös palveluskunnan ja itse kartanossa työskentelevää henkilökuntaa, kuten vaikkapa puutarhurit ja ajurit. Virolaiset olivat työskennelleet kartanon pelloilla, mutta ei itse kartanolla.
Voudit olivat asuneet suhteellisen vaatimattomasti, kuten vauraat talonpojat, mutta nyt tilanne muuttui. Kylän laitaan muutti herrasväki ja se muutti kyläläisten maailmankuvaa pysyvästi. Suuri maailma oli tullut kylän laidalle.
Kartanoista palatseiksi
Pietari Suuri valloitti Baltian Ruotsilta Pohjan sodassa. Valloitettu alue aiottiin myös pitää, joten paikallinen aatelisto oli saatava Venäjän puolelle. Näin tapahtui, kun Baltian aatelille myönnettiin laajat erioikeudet.
Ruotsin vallan aikana maaseutuväestön eli virolaisten asema oli ollut paranemaan päin. Maaorjuus oli Ruotsin yhteiskunnalle vieras ajatus ja niin myös valloitetuilla alueilla pyrittiin soveltamaan omiin ruotsalaisiin arvoihin pohjautuvaa oikeuskäsitystä.
Siihen asti päästiin, että ihminen oli vapaa, mutta hänen työnsä ei. Venäjällä puolestaan 1700-luvulla maaorja oli isännän omaisuutta siinä missä vaikkapa hevoset.
Virolaisen maaorjuuden synkin aika olikin 1700-luku. Napoleonin sotien jälkeen 1820-luvulla Venäjälläkin alettiin parantaa maaorjien asemaa.
Pietari Suuri oli perustanut myös uuden pääkaupungin, Pietarin. Suunnilleen ainoa alue, josta kasvavaan kaupunkiin pystyttiin toimittamaan rakennusaineita ja elintarvikkeita, oli Baltia. Tiet olivat huonoja, mutta rannikkolaivat kuljettivat Pietariin niin tiiliä kuin meijerituotteitakin.
Kartanoiden oli vaikea olla rikastumatta. Kaikki meni kaupaksi ja lisää pyydettiin. Vaurastuneet kartanot rakensivat uusia päärakennuksia, sotilasaatelin vaatimaton koti muuttui vauraan ja itsetietoisen aatelin palatsiksi. Tämä oli Viron kartanoiden kulta-aikaa.
Kehittynyttä maataloutta
Ensimmäinen todellinen isku Viron kartanotaloudelle oli rautateiden rakentaminen Venäjälle. Baltialla ei ollut enää rannikkolaivoineen kuljetusteknistä monopolia Pietarin markkinoille. Nyt tuotiin tavaroita halvemmalla Pietariin rautateitse Etelä- ja Keski-Venäjältä. Virolaiset kartanot eivät pystyneet vastaamaan hintakilpailuun.
Ensimmäistä kertaa kartanolaitoksen olemassaolon aikana ei enää riittänyt kun tuotti. Nyt piti tuottaa tehokkaasti. Kaikki kartanot eivät testistä selvinneet ja ne myytiin pakkohuutokaupoissa toisille aatelisille tai vaurastuneille porvareille.
Toiset paronit taas tarttuivat asiaan saksalaisella perusteellisuudella. Maatalous uudistettiin ja koneellistettiin. Tuli uusia vilja- ja perunalajikkeita ja uusia karjarotuja, ojitettiin peltoja ja otettiin käyttöön jopa höyrytraktoreita.
Maatalouden kehitys oli 1800-luvulla huiman nopeaa ja kehityksen kärjessä oli mukana Viro. Kylissä katseltiin kartanon keksintöjä ja omaksuttiin niitä itse. Muun muassa uusia viljalajikkeita kokeiltiin myös kylien pelloilla.
Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Viron kartanot olivat palkkatyövoimaa käyttäviä tehokkaita suurtiloja. Tehottomat kartanot olivat jo kuihtuneet. Vaikka kartano oli talousysikkönä kannattava, se ei ratkaissut tilattoman väestön ongelmaa.
Itsenäistynyt Viro oli maatalousyhteiskunta ja maatalousyhteiskunta on sitä vakaampi, mitä useampi viljelee omaa tilaansa. Uudistiloja oli luotava ja kartanoilla oli valmista peltoa. Ratkaisu oli lopulta helppo, mutta samalla se päätti yhden aikakauden.
Kartanot katosivat juuri silloin, kun niistä oli tullut aidosti elinkelpoisia, tehokkaita suurtiloja, jotka tuottivat maataloustuotteita maailmanmarkkinahinnoin. Aika oli kuitenkin ajanut niiden ohi ja aika oli elävän, perhetilojen maaseudun.
Sellainen Viroon sitten syntyikin 1920- ja 1930-luvuilla. Kartanoista jäivät vain puistojen puut ja rapistuvat päärakennukset.
Teksti Antti Sarasmo, kuvat Olustveren kartano, Viron kansallisarkisto
Lue lisää samasta aiheestakartanot
