Hansan historia
Tallinna on vanha hansakaupunki, se kuului keskiajalla mahtavaan hansaliittoon. Millainen siis oli tämä saksalainen hansa?
Itämeren rantojen keskiaikainen kivikaupunki, katujen varsilla kapeapäätyisiä kauppiastaloja vinttivarastoineen. Mahdollisimman komea raatihuone Raatihuoneentorilla, kauppiaitten kirkko ja kaupungin muurin tärkein portti vei satamaan. Tallinna täyttää kaikki hansakaupungin tuntomerkit, kauppiaiden kirkko oli Niguliste ja se luonnollisesti oli kaupungin suurin ja komein kirkko. Tallinnan pääkatu oli Pikk ja se vei Meriportille. Raatihuone ja Raatihuoneentori olivat komeita, suuren killan talo iso ja arvokas.
Kaikki keskiaikaiset kaupungit eivät Itämeren maailmassakaan näyttäneet samanlaisilta. Tanskalainen Ribe, keskiaikainen kauppakaupunki Etelä-Jyllannissa ei kuulunut hansaan ja on aivan toisen näköinen kuin hansakaupungit. Hansa ei siis ollut vain kauppaliitto, vaan ihan oma kulttuuripiirinsä.
Hansan rakenne
Hansa oli enemmän kuin tekninen kauppaliitto, se oli tapa toimia ja tehdä kauppaa, se oli oikeasti oma alakulttuurinsa keskiajan Pohjois-Euroopassa. Itse asiassa, Hansa ei edes ollut kauppaliitto, vaan kauppakulttuuri.
Vahvasta henkisestä siteestä kertoo Itämeren hansakaupunkien samanlaisuus, Tallinna ei arkkitehtuuriltaan ja asemakaavaltaan hirveästi eroa Riiasta tai Lyypekistä, mutta ero ei-hansalaiseen Etelä-Jyllannin johtavaan kauppakaupunkiin Ribeen on valtava. Hansa oli oma maailmansa.
Tähän Hansan maailmaan kuului suuruuden päivinä 1400-luvulla noin 200 Pohjois-Euroopan kauppakaupunkia. Hansakaupunkien keskittymiä oli Pohjois-Hollannissa, Reinin alajuoksulla aina Kölniin asti, Elben länsipuolella sekä Pohjanmeren rannalla. Lisäksi tärkeää seutua olivat Elben itäpuoliset alueet, eli Hansan synnyinseutu.
Hansaliitto takasi jäsenkaupunkiensa kauppiaille tekemiensä sopimusten avulla tulli- ja veroetuja sekä muita erioikeuksia. Vastavuoroisesti jäsenkaupunkien oli tuettava Hansan yhteisiä etuja, esimerkiksi Hansan määräämiä kauppasaartoja ja harvinaisia Hansan julistamia sotia.
Päätökset tehtiin neuvottelemalla Hansapäivillä. Niille kokoonnuttiin tarpeen mukaan, suunnilleen joka neljäs vuosi. Kaikki kaupungit eivät olleet paikalla, vaan äänivaltainen raatiherra oli lähetetty yhteistyössä naapurien tai alueen kaupunkien kanssa.
Hansapäivillä oli tavallisesti osanottajia vajaasta kolmestakymmenestä ehkä seitsemäänkymmeneen raatiherraan, jotka siis edustivat kaikkia hansakaupunkeja. Hansapäivät kestivät noin kuukauden ja kaikki päätökset olivat yksimielisiä eli niin kauan neuvoteltiin, että ratkaisu löytyi. Kauppiaat onnekseen olivat ratkaisukeskeisen neuvottelun ammattilaisia. Hansapäivien päätökset kirjattiin ja lähetettiin välittömästi kaikkien hansakaupunkien raadeille. Kaupunkien raadit sitten vahvistivat Hansapäivien tekemät päätökset, jos eivät, niin edessä saattoi oli erottaminen Hansaliitosta.
Hansaliitolla ei ollut puheenjohtajaa eikä minkäänlaista hallinnollista rakennetta, se ei kerännyt veroja eikä sillä ollut mitään omaa kassaa. Oli vain Hansapäivät, jotka kokoontuivat tarvittaessa ja päättivät yhteisiä etuja koskevista asioista.
Hansalla oli kuitenkin neljä konttoria tai siis neljä konttorioikeutta. Konttorit eli kauppahovit olivat eräänlaisia erityistalousalueita, joissa vallitsivat toiset säännöt kuin ympäristössä. Konttoreissa hansakaupunkien alueellisilla liittoutumilla oli omia, omin varoin rakennettuja varastoja ja alueilla oli myös vakituiset edustajansa valvomassa etujaan. Konttoreita oli Novgorodissa, Bergenissä, Lontoossa ja Bryggessä.
Kevyt organisaatio
Keskiajalla käytiin kauppaa muuallakin kuin Tallinnassa ja Lyypekissä, luultavasti Venetsian tai Genovan kaupassa liikkui enemmän rahaa kuin koko hansa-alueella. Se mikä erotti Itämeren kaupan Välimeren kaupasta oli kauppahuoneiden rakenne.
Välimerellä ja yleensä Länsi- sekä Etelä-Euroopassa olivat kauppahuoneet suuria ja vakavaraisia. Henkilökuntaa oli paljon ja ne oikeastaan toimivat kuten nykyiset suuryritykset.
Tyypillinen hansakauppahuone oli kauppakonttori eli kauppias, kauppiaan apulainen ja renki. Ei ollut lainkaan harvinaista, että kauppiaan vaimo työskenteli myös kauppakonttorissa ja vastasi tilikirjoista. Hansakauppiaan varasto oli vintillä ja muutenkin toiminta näytti pienkaupalta verrattuna Italian valtaviin kauppahuoneisiin.
Hansan yksi perusarvoista oli kaupan vapaus, kaikki saivat kilpailla kaikkien kanssa, eikä mitään kaupallisia etuoikeuksia ollut Hansan sisällä. Vapaa kilpailu toi tehokkuutta ja loi erikoistumista. Eivät Tallinnan kaikki kauppiaat käyneet vientikauppaa vaikkapa Lyypekkiin, suurin osa kävi tukkukauppaa Tallinnan ja muiden Liivinmaan kaupunkien kesken (Tartto, Narva ja Pärnu) tai myi sitten tuotteita vähittäin niin aatelisille kuin torilla tavalliselle kansalle. Jokainen erikoistui kaupankäynnin siihen osa-alueeseen, jossa koki olevansa taitava.
Hansan erikoispiirre oli vastavuoroinen tilimyynti. Tallinnalainen viljakauppias saattoi sopia lyypekkiläisen kumppaninsa kanssa tilimyynnistä. Vilja laivattiin Lyypekkiin ja kumppani myi sen tallinnalaisen laskuun, ottamatta mitään välityspalkkiota. Vastavuoroisesti tallinnalainen puolestaan myi vaikkapa lyypekkiläisen välittämää flanderin verkaa ympäri Liivinmaata. Voiton sai kumpikin oman tavaransa myyntivoitosta ja hyödyn siitä, että tavaran myi sellainen, joka tunsi paikalliset markkinat.
Riskit olivat pienet, sillä taloudellinen riski oli tavaran toimittajalla, hänen riskillään se laivattiin yli Itämeren. Kun kauppiaalla saattoi olla vaikkapa 40 myyntikumppania, niin on selvää, että ilman oman pääoman investoimista kauppiaan tavaravalikoima oli aika kattava. Samoin olivat valtavat hänen omien tuotteittensa markkina-alueet.
Toinen Hansan vahvuustekijä oli riskienjako. Laivat olivat tavallisesti yhdessä rahoitettuja, joku omisti kuudestoistaosan, rikkaampi ehkä kahdeksasosan laivasta ja laivan voitot jaettiin sitten osuuksien mukaan. Samoin meneteltiin lastien suhteen. Yhdessä tilattiin flanderista verkaa ja yhdessä se rahdattiin vaikkapa Tukholmaan, jossa se myytiin.
Yhteistyö pienensi riskejä, sillä laivan uppoaminen ei ollut keksiajalla mitenkään harvinaista, lasteja myöskin ryöstettiin, joten riskit olivat suuret. Riskien jako vaati keskinäistä luottamusta ja voimakasta sosiaalista kontrollia, jotta kukaan ei huijannut kumppaneitaan. Tämä luottamus oli mahdollista, koska kaikki kauppiaat elivät samassa sosiaalisessa ympäristössä, riippumatta siitä miten varakkaita he olivat.
Kansainvälistä kauppaa
Hansakonttorit olivat tärkeimpiä kauppakeskuksia. Bryggestä eli flanderista eli nykyisestä Belgiasta tuotiin kangasta. Flanderin verka oli Euroopan kuulua ja siellä oli keskiaikaisen kangasteollisuuden keskus. Lontoosta tuotiin tinaa, villaa ja englantilaisten muista maista tuomia tavaroita. Bergenista tuotiin kapakalaa, kuivattu kala oli keskiajalla tärkeä paastopäivien ruoka. Novgorodista tuotiin mehiläisvahaa kynttilöihin, turkiksia ja hamppua laivojen köysiin.
Tallinnasta tuotiin riihikuivattua viljaa, jota myytiin muun muassa Bergeniin, sillä Norjassa oli viljasta pulaa. Suomi puolestaan vei tervaa ja koivutuhkaa (käytettiin lipeän valmistukseen, jota puolestaan tarvittiin saippuan tekemiseen). Suomalaiset kauppakaupungit olivat Viipuri ja Turku, joissa molemmissa asui vakituisesti hansakaupunkien kauppiaita.
Lüneburgista vietiin vuorisuolaa, Skånesta tuotiin suolasilakkaa, joka jatkoi tynnyreissään jokia pitkin Etelä-Saksaan. Reinin laaksosta tuotiin metallityötuotteita kuten kattiloita tai aseita. Välimeren alueelta itämaiden tavaroita ja rikkaille niin tärkeää silkkiä.
Hansakauppias ei ollut sidottu vain kotikaupunkiinsa, elämänsä varrella hän saattoi asua monessa hansakaupungissa, sillä kauppaoikeudet olivat henkilökohtaiset. Näin hansakaupunkien väki hitaasti kiersi kaupungista toiseen, milloin oppipoikana, milloin vaimona tai itsenäisenä kauppiaana. Kierto loi yhtenäisen kulttuurin, se loi Hansan maailman, jonka osa Tallinnakin oli.
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVA HANNU LUKKARINEN
Lue lisää samasta aiheestahansakaupunki Hansan historia
